Muotoilijakuplassa

parnu_ranta

Mitä oli ennen muotoilua? (Yllättävän filosofinen kysymys.)

Helsingin Sanomissa 18.9. julkaistu Veera Luoma-ahon kolumni iski ammatillisten pohdintojeni ytimeen ja onnistui rikkomaan blogihiljaisuuden. Samaan aiheeseen on tarttunut myös palvelumuotoilutoimisto Hellon, jonka kirjoitus löytyy HS:n mielipidesivulta.

Muotoilun merkitys

Olen kuluneen vuoden aikana miettinyt tavallista enemmän oman työni merkitystä. Mihin tekstiilisuunnittelijaa tarvitaan, kun maailma on jo täynnä toinen toistaan upeampia kankaita ja toisaalta maapallo hukkuu tekstiilijätteeseen? Entä muotoiluala ylipäätään, onko tässä ammatissa mitään järkeä? Miksi kukaan haluaa olla muotoilija?

Luoma-aho toteaa kolumnissa, että muotoilun tavoitteena on inhimillisempi maailma. Olen tästä hieman eri mieltä. Jos inhimillisyys olisi ainoa tavoite ja se toteutuisi, niin muotoilun tärkeyttä ei tarvitsisi perustella enää millään.

Laajasti ymmärrettynä inhimillisyydeksi voidaan tietysti laskea se, että ihminen suunnittelee jotain toiselle ihmiselle. Tai ehkä se, että ihminen suunnittelee jotain johonkin käyttötarkoitukseen tai ylipäätään suunnittelee jotain. Mutta ei koko muotoilun funktiota voi kuitata yleiseen inhimillisyyteen viittaamalla. Muotoilualan olemassaololle on oltava jokin muukin peruste.

Suunnittelun lähtökohta

Jos tarkastellaan muotoilun historiaa, niin alunperin muotoilu on lähtenyt puhtaasti käytännön tarpeesta. On tarvittu vaikkapa jotain työvälinettä, ja koska sellaista ei ole ollut, se on pitänyt suunnitella. Ensin on syntynyt muoto, ja kun se on todettu toimivaksi, on lisätty väri ja kuviointi. Muotoilulla on aina pyritty täyttämään käytännön tarve, mutta useimmiten miellyttämään myös muita aisteja.

esinemuotoilu

Muotoilun monet ilmentymät

Muotoilutyön tuloksena syntyneistä asioista hyvin suuri osa ympäröi meitä asuinrakennuksissa, työpaikoilla, julkisissa tiloissa, pihoilla, kaduilla ja puistoissa. Yksittäisten ihmisten henkilökohtaisiin tarpeisiin suunnitellut tuotteet ja kuluttajille suunnatut design-tapahtumat edustavat vain murto-osaa koko muotoilualasta.

Väitetään, että ala on siirtymässä vahvasti palvelumuotoilun suuntaan. Uskon, että palvelujen toimivuuteen kiinnitetään tulevaisuudessa yhä enemmän huomiota, mutta se ei tule poistamaan muun muotoilun tarvetta. Esinemuotoilulla tulee aina olemaan paikkansa, koska olisi mahdotonta tulla toimeen kokonaan ilman rakennettua ympäristöä ja käyttötuotteita.

Luomisen palo

Ajattelen, että ihmisen vetää muotoilualalle itsensä toteuttamisen tarve. Visuaaliset ja tekniset haasteet ovat muotoilijalle polttoainetta, jotka käynnistävät luovan ajattelun ja kuljettavat suunnitteluprosessin ideointivaiheesta viimeisteltyyn tuotteeseen. Muotoilijalla, aivan kuten taiteilijallakin, on luomisen palo.

Työhön kuuluu olennaisena osana itsekritiikki. Tästä syystä lähes jokaiselle tulee jossain vaiheessa hetki, jolloin hän joko kyseenalaistaa koko ammatinvalinnan tai etsii oman paikkansa muotoilun kentällä uudelleen.

Minäkin olen viime aikoina miettinyt, mitä haluan oikeasti tehdä ja missä olen parhaimmillani. Yrittäjänä näinkin itsestään selvältä tuntuvat kysymykset voivat jäädä vaille vastausta, jos niitä ei oikeasti pysähdy pohtimaan. Nyt suunta on taas selvillä. Jatkossa aion keskittyä yhä enemmän erikoisosaamista vaativiin tuotekehitystöihin ja näihin liittyviin konsultointipalveluihin.

muodot

Sopiva määrä ammattiylpeyttä

Trendisanonta ”kuplassa eläminen” pätee muotoilijoihin siinä missä muihinkin ajatusmaailmaltaan samanhenkisiin ihmisryhmiin. Muotoilijakuplassa syntyy helposti harha, että muotoilu olisi jotain ylevää tai sillä olisi itseisarvo. Ehkä tämä on se asia, joka suomalaismuotoilijoiden päähän iskostettiin 1950-luvulla, kun käsite Finnish Design lanseerattiin, ja joka on sen jälkeen siirtynyt kuin sotatrauma toiseen ja vielä kolmanteenkin muotoilijasukupolveen.

Sopiva määrä ammattiylpeyttä on tietysti tarpeen, koska muuten työstä katoaa mielekkyys. Ja onhan suomalaisessa muotoilussa paljon hyviä asioita, joita on syytäkin hehkuttaa! Kansainvälistäkin se on ollut jo viimeiset sata vuotta. Ehkä ylimääräisiä paineita aiheuttavan sankarimyytin voisi kuitenkin jo hukuttaa Aalto-vaasiin ja tunnustaa, että muotoilijan ei tarvitse pelastaa koko maailmaa.

Tekstiilisuunnittelijan kevätmietteitä

vitali_miagkov_kutojat

Miagkov, Vitali: Kutojat, 1975. Kuva: Helsingin Sanomat 23.2.2016

Valmistuin Wetterhoffilta kesäkuussa 2006. Ajatella, siitä on kohta jo kymmenen vuotta. Opiskeluaika oli ihanaa ja elämä tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia. Ja niinhän se olikin!

Tänä keväänä Fredrika Wetterhoffin vuonna 1885 perustamasta oppilaitoksesta valmistuvat viimeiset tekstiilialan artenomit. Ja juuri tällä hetkellä heillä on meneillään viimeinen tekstiilin oppitunti. En voi olla liikuttumatta ajatellessani asiaa.

Ajatuksiani tänään

Tekstiilit ympäröivät meitä kaikkialla. Ne pehmentävät, lämmittävät, viilentävät, peittävät, paljastavat, suojaavat, eristävät, vaimentavat. Herättävät huomiota. Näyttävät ja tuntuvat hyvältä. Parantavat maailmaa. Koskettavat jokaista.

Tekstiilien parissa työskentelee päivittäin miljoonia ihmisiä. Tekstiilejä ja meitä tekstiilintekijöitä tarvitaan! Hämeen ammattikorkeakoulussa Wetterhoffilla tekstiilialan opetus päättyy, mutta Suomessa ja maailmalla tekstiilien suunnitteleminen ja valmistaminen jatkuu.

Työn iloa uusille ja vanhoille tekstiilialan ammattilaisille!

Laatua femmalla

Muotisuunnittelija Camilla Thulin tapaa kiinnostavia ihmisiä. Kuva: Yle Fem / Laatu, osa 1

Yle Fem -kanavalla tiistai-iltaisin esitettävä Laatu (Kvalitet) välittää katsojalle materiaalin tunnun ja antaa vaatteiden valmistajille kasvot. Kauniit ja tunnelmalliset kuvat saavat esteetikon heti koukkuun ja mikäs sen parempi, kun kyseessä on valistusohjelma. Sarjassa tarkastellaan vaatetuotannon eri vaiheita, kerrotaan tekstiiliraaka-aineista sekä annetaan vinkkejä kaapissa jo olevien vaatteiden käyttöiän pidentämiseksi. Näkökulma massatuotantoon on kriittinen ja esiin nostetaan niin eettisiä kuin ekologisiakin ongelmia.

Ohjelman tuottaja on UR Sverige ja juontaja muotisuunnittelija Camilla Thulin, joka kiertää lupsakka Musse-koira mukanaan haastattelemassa tekstiilien parissa työskenteleviä ja erilaisiin pukeutumistyyleihin mieltyneitä henkilöitä. Jos sarjaa pitäisi luonnehtia yhdellä lauseella, kutsuisin sitä vaatetusalan näkökulmasta luoduksi Strömsön ja Kuningaskuluttajan risteytykseksi. Tunnelma on kepeä, mutta jokainen jakso sisältää painavaa asiaa. Ääneen pääsevät niin vaatteiden suunnittelijat, valmistajat, raaka-aineiden tuottajat, tutkijat kuin käyttäjätkin.

Klassisissa puvuissa on paljon käsin ommeltavia yksityiskohtia. Kuva: Yle Fem / Laatu, osa 1

Retrofiilien kokoontuminen

Ensimmäisessä jaksossa Camilla vierailee muodin historiasta kiinnostuneiden miesten ompeluseurassa. Antiikkipöydän ääreen istahtanut Severin ja hänen kolme ystäväänsä ylistävät entisajan taidokasta työtä ja korkealaatuisia materiaaleja. Kaikilla on yllään alusta asti itse valmistetut tai vanhoista puvuista muokatut vaatteet, jotka mukailevat eri tyylikausia. Ompeluseuralaisia yhdistää viehtymys keikarointiin, vaikka kukaan porukasta ei tunnustakaan noudattavansa tätä 1800-luvulla vallinnutta huikentelevaisuuden aatetta. Nimitys retrofiili sen sijaan kuulostaa mukavalta, koska se viittaa vanhojen esineiden arvostamiseen.

Charlotte kertoo vaatemuistonsa. Kuva: Yle Fem / Laatu, osa 1

Vaate identiteetin vahvistajana

Vaatemuisto-osiossa Charlotte kertoo, miten äidin vintiltä löytynyt vanha samettitakki muodostui osaksi hänen identiteettiään. Tummanvihreä pitsillä ja goottihenkisillä napeilla varustettu samettitakki rohkaisi häntä teini-iässä olemaan oma itsensä ja tulemaan ulos kaapista. Charlotte luonnehtii takkia turvalliseksi kuin perhosen kotelo. Suosikkivaate on nostalgiasyistä yhä tallessa.

Hamida tekee 60-tuntista työviikkoa 80 euron kuukausipalkalla. Kuva: Yle Fem / Laatu, osa 1

Ompelijattaren arkea

Jakson koskettavin osuus on reportaasi Bangladeshista. Dhakan kaupungissa asuva Hamida työskentelee ompelijana vaatetehtaassa, jossa tehdään 60-tuntista työviikkoa. Kuukauden tienesti, noin kahdeksankymmentä euroa, riittää juuri ja juuri slummialueelta vuokrattuun aaltopeltiseen majaan sekä nelihenkisen perheen ja omien vanhempien ruokkimiseen.

Lapsena Hamida haaveili hyvästä koulutuksesta, työpaikasta ja naimattoman naisen elämästä. Hän toivoi, että voisi pitää huolta vanhemmistaan ja elää sopuisasti kaikkien kanssa. Isä ja äiti järjestivät hänelle kuitenkin avioliiton ensimmäisen sopivan puolisoehdokkaan kanssa. Hamida joutui työhön, jossa hän on taitava, mutta ei pysty etenemään. Hän suree myös sitä, että joutuu tehtaalle lähtiessään jättämään kolmetoistavuotiaan poikansa ja tämän alle vuoden ikäisen pikkuveljen keskenään kotiin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Jos Hamidan kuukausipalkka kaksinkertaistuisi, perhe voisi vuokrata pienen talon, ostaa riittävästi ruokaa, käydä tarvittaessa lääkärillä, hankkia vauvalle hoitajan ja laittaa esikoisen kouluun. Perheen elämä mullistuisi kertaheitolla. Tämä kaikki olisi mahdollista, jos ompelijoille maksettaisiin yhtä vaatetta kohti kaksikymmentä senttiä enemmän palkkaa.

Rosita luonnostelemassa romanipuvun kirjontakuviota. Kuva: Yle Fem / Laatu, osa 1

Romanipuvun uudistaja

Kaukoidästä siirrytään Suomeen ja vantaalaiseen ateljeeompelimoon. Ompelimo on erikoistunut romanipukuihin. Mallien suunnittelusta vastaava Rosita kertoo innostuneena kankaista, joilla saadaan vaatteisiin uutta ilmettä. Romaneilla on tiukka pukeutumisetiketti, joten vaatteiden mallit pysyvät samanlaisina. Kuvioinneissa ja väreissä on kuitenkin mahdollisuus tehdä uudistuksia, ja niitä Rosita tekee rohkeasti. Rositalle vaatteet kuvastavat omaa kulttuuria. Hän haluaa pukeutua perinteiseen heimopukuun, vaikka vitsaileekin paksun hameen käyvän sateella raskaaksi.

Pukeutumisneuvontaa ja materiaalioppia

Haastattelujen lisäksi Laatu-sarjassa on annetaan vinkkejä pukeutumiseen ja vaatteiden huoltamiseen sekä kerrotaan valmistusmateriaaleista. Ensimmäisessä jaksossa Flugan havainnollistaa vaihe vaiheelta, kuinka solmuke sidotaan. Helpolta näyttää, mutta vaatii kyllä aika paljon harjoittelua saada jokainen kulma ojennukseen. Fluganin mielestä käsin sidottu solmuke on kuitenkin aina tyylikäs.

Materiaaleista esitellään pellava, jonka tuotantoprosessi siemenestä langaksi ja edelleen valmiiksi tuotteeksi on tiivistetty kolmeen minuuttiin. Tietoisku on hyvä, joskin keskittyy hyvin pienimuotoiseen tuotantoon. Kaikki maailman pellavalanka tuskin syntyy ihan näin idyllisissä olosuhteissa, mutta pääasia tulee selväksi: kyseessä on jokseenkin ekologinen luonnonmateriaali. Taiteilija Isabelle Hällsjön käsissä rouheasta pellavalangasta syntyy veistoksellinen kaulahuivi.

Laatu (Kvalitet), Yle Fem, tiistaisin klo 19.00, uusinta lauantaisin klo 16.55. Ohjelma katsottavissa myös Areenasta.

Kolme kuosisuunnittelijaa

DOT on tamperelainen muotoilu- ja kaupunkikulttuurilehti. Kuva: Design on Tampere

Karkelon kesä on kulunut tavallistakin tiiviimmin kankaiden parissa. Sen lisäksi että olen suunnitellut ja kutonut kankaita, olen myös kirjoittanut kankaista. Painokuoseja käsittelevä artikkeli löytyy juuri ilmestyneestä, vielä musteelta tuoksuvasta DOT-lehdestä.

Juttua tilatessaan toimituspäällikkö Merja Häikiö esitti ajatuksen, että lehdessä nostettaisiin esiin kuosisuunnittelijoita, joiden malleja löytyy Pirkanmaalla vaikuttaneiden yritysten Finlaysonin, Nanson ja Tampellan kokoelmista. Lisäksi toiveena oli, että ääneen pääsisivät eri aikakausilla työskennelleet suunnittelijat. Tuumailimme asiaa hetken ja pyysimme haastateltaviksi Noora Niinikosken, Seija Ranttilan ja Aini Vaarin.

Työparikseni sain valokuvaaja Samuel Louerannan. Yhteistyö oli sujuvaa, sillä Samuelilla on kokemusta monenlaisista kuvausprojekteista. Kuvissa tulee hienosti esiin suunnittelijoiden iloiset olemukset!

Noora Niinikoski on viihtynyt kankaiden keskellä aina. Kuva: Samuel Loueranta

Noora Niinikoski on Nanson pääsuunnittelija. Hänen toimenkuvaansa kuuluu vaatesuunnittelutiimin johtaminen ja malliston kokonaisilmeestä huolehtiminen. Noora kertoo saaneensa kipinän painokankaisiin lapsuudenkodissa, joka oli täynnä värejä ja kuvioita. Hän päätti jo nuorena seurata tekstiilien ja muodin parissa työskennelleen äitinsä jalanjälkiä ja hakeutui opiskelemaan alaa ensin Lontooseen Central Saint Martiniin ja tämän jälkeen Taideteolliseen korkeakouluun.

Työt Nansolla Noora aloitti keväällä 2015. Tätä ennen hän on työskennellyt Marimekolla, Benettonilla ja itsenäisenä yrittäjänä. Nanson suunnitteluosastoa hän luotsaa raikkaasti ajan hengessä, vanhaa ja uutta sopivasti yhdistellen. Nanson painokuosit hankitaan pääsääntöisesti printtimessuilta ja freelancer-suunnittelijoilta. Nooraa miellyttävät erityisesti kuosit, jotka on piirretty tai maalattu käsin.

Seija Ranttilalta sujuu sekä suunnittelu että valmistus. Kuvassa syntyy Ságat-laukku. Kuva: Samuel Loueranta

Seija Ranttila on freelancer-suunnittelija, jonka työura alkoi vuonna 1990 Finlaysonilta. Sittemmin hän on suunnitellut painokuoseja myös Nansolle, Lennolille ja monille muille tekstiilialan yrityksille. Seijan tie kankaiden pariin on kulkenut kuvataiteen kautta. Inarissa vietettyjen lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen hän opiskeli Limingan taidekoulussa ja aloitti sitten vaatesuunnittelijan opinnot Lahden muotoiluinstituutissa.

Seija on sielultaan taiteilija, mutta inspiroituu myös teollisesta tuotannosta. Hän kertoo Finlaysonilla vaikuttuneensa erityisen paljon siitä, kun tehtaalla meni tuotantoon iso kangaserä, ja painokoneet alkoivat jyllätä luonnonvoimien tavoin. Myös moniosaisten tuotesarjojen luominen oli hänelle mieluisaa. Tällä hetkellä Seija keskittyy omaan Ságat-mallistoonsa, joka on kunnianosoitus saamelaisuudelle ja synnyinseutunsa käsityöperinteelle.

Aini Vaari rakkaan työpöytänsä äärellä. Verhokangas on Tampellan mallistoa. Kuva: Samuel Loueranta

Aini Vaari tunnetaan monista Finlaysonin klassikkomalleista. Lisäksi hän on suunnitellut painokuoseja Tampellalle, E. Heleniukselle ja lukuisille muille yrityksille. Aini aloitti Finlaysonin mallineitinä vuonna 1951 ja suoritti ammattiopinnot kirjekurssilla työn lomassa. Hän työskenteli tehtaan ateljeessa yli kaksikymmentä vuotta ja siirtyi sitten freelancer-suunnittelijaksi.

Aini vertaa teollisen tekstiilisuunnittelijan työtä insinöörin työhön, jota tehdään monialaisena tiiminä ja tekniikan ehdoilla. Hän korostaa myös taitoa havaita asiakkaan tarpeet. Aini on aina ollut vastaanottavainen uusille materiaaleille ja työskentelymenetelmille. Hän pitää uransa yhtenä käännekohtana 1960-lukua, jolloin tekokuidut mullistivat markkinat. Nyt ilmassa on taas uuden tuntu, alan kehitystä sodan jälkeisesta jälleenrakennusajasta digiaikaan seurannut suunnittelija toteaa.

Mistä DOT-lehden löytää?

design_on_tampereUusimman DOT-lehden voit noutaa Tampereen Pakkahuoneella sunnuntaina 23.8. järjestettävältä Designtorilta. DOT:lla on myös jakelupisteitä designputiikeissa, kahviloissa, ravintoloissa, teattereissa, museoissa ja monissa muissa paikoissa eri puolilla kaupunkia. Design on Tampere -yhdistyksen julkaisemassa lehdessä käsitellään paikallista muotoilua ja kaupunkikulttuuria. Lehti ilmestyy kerran vuodessa.

Nautinnollisia lukuhetkiä!

 

 

Pertti Kurikan passikotelot

Passikotelot Pertille, Karille, Samille ja Tonille.

”Mä en oikein tiedä, millaisia ne punkkarit on”, totesi äitini kun kerroin puhelimessa viimeisimmästä projektistani, punkbändi Pertti Kurikan nimipäiville suunnittelemistani passikoteloista. Tämä siitä huolimatta, että lapsuudenkotini kellarissa raikasi suomipunk yötä päivää, ja isän piti alvariinsa huutaa, että nyt se toosa pienemmälle. Samaan aikaan äiti ompeli veljen kloorivalkaistujen farkkujen lahkeita alati kapeammiksi. No, kohta äitikin muistaa, mitä ovat punkkarit, sillä tämänvuotiselta Euroviisu-hehkutukselta ja Pertti Kurikan Aina mun pitää -biisiltä tuskin kukaan voi välttyä.

Tyyli kohdalleen

Passikoteloprojekti sai alkunsa, kun Kehitysvammaisten tukiliiton tiedottaja Jaana Teräväinen otti minuun kevättalvella yhteyttä. Hän oli kuullut, että minulta saattaisi löytyä osaamista tämän tyyppisiin tilaustöihin. Mietin asiaa noin puoli minuuttia, ja ilmoitin ottavani homman vastaan. Vaikka bändin tyyli oli minulle entuudestaan tuttu ja valmistettava kappalemäärä pieni, tehtävä ei ollut sen yksinkertaisempi kuin muutkaan toimeksiannot. Tilaajan toiveena oli, että passikotelot olisivat päheät, rouheat ja miehekkäät, ja niissä saisi mielellään olla Suomen lippu. Punk-henkisyyttäkään ei sopinut unohtaa.

Kierrätysfarkkua väriroiskeilla höystettynä

Hetken tuumailtuani päätin valmistaa kotelot kierrätysmateriaalista vanhalla kunnon tee-se-itse -menetelmällä. Ostin kirpputorilta harmaat pillifarkut ja tilasin Seriväristä mustaa kuultoväriä, valkoista ja sitruunankeltaista peittoväriä sekä neonkeltaista tehosteväriä. Tilausta tehdessä oli mennä sormi suuhun, sillä olen leikkinyt painovärien kanssa viimeksi opiskeluaikoina, kun Ämyrockin 30-vuotisfestareille tarvittiin kangaskasseja. Onneksi valmistaja lähetti minulle seikkaperäisen ohjeistuksen väriaineiden ominaisuuksista.

Halusin passikoteloihin mahdollisimman autenttisen punk-hengen, joten painokuvioita suunnitellessani palasin mielessäni 1980-luvulle. Mietin kuinka hommat tehtiin, kun kuvankäsittelyohjelmat olivat vielä harvojen herkkua, eikä internetistä ladattavista fonttivalikoimista ollut tietoakaan. Päädyin hahmottelemaan toistuvat elementit ensin ruutupaperille, jonka jälkeen sabluunat syntyivät kätevästi kuultopaperista ja piirtoheitinkalvosta. Oli mukavaa askaroida välillä jotain alusta asti omin käsin, ja juuri sopivassa välissä tietokonekin sanoi itsensä irti.

Kuviointia sabluunalla ja vapaasti roiskien.

Kun esivalmistelut oli tehty, suojasin työhuoneen lattian jätesäkillä, sekoitin värit ja aloitin, hmm, taiteellisen työskentelyn. Tavoitteena oli saada aikaan kotikutoisen näköistä jälkeä, joka näyttäisi sattumanvaraiselta, mutta ei kuitenkaan amatöörimäiseltä. Tämä oli yllättävän vaikeaa johtuen siitä, että symmetriaa rakastavana henkilönä minun olisi koko ajan tehnyt mieli korjailla lopputulosta. Mutta sain kuin sainkin käännettyä aivojeni taajuuden sopivasti vinksalleen, enkä sortunut siloitteluun.

 

Sinnikkyys palkitaan

Yleensä valmistutan suunnittelemani tuotteet ompelijalla, koska haluan keskittyä ydinosaamiseeni eli tuotekehitykseen. Tällä kertaa päätin kuitenkin tehdä kaiken itse ja lainasin ystävältäni ompelukonetta. Kanttausvaihteessa tuli taas äitiä ikävä, ja oli soitettava hänen neuvontapuhelimeensa. Uskomatonta, mutta totta, että ihminen voi työskennellä tekstiilialalla osaamatta ommella. Muutamien tuskaisten tuntien kuluttua kankaanpalat ja vinokantit alkoivat kuitenkin järjestyä haluttuun muotoon, ja koteloista tuli käyttötarkoitusta ajatellen juuri oikeanlaiset.

Pertti tutkii saumoja, Toni antaa kommentteja. Kuva: Laura Keski-Hakuni

Iloa puolin ja toisin

Suomen lippu takakannessa anarkistisesti, vaan ei vähätellen.

Olen fanittanut Pertti Kurikan nimipäiviä siitä asti, kun näin yhtyeen vuonna 2011 Ilosaari-rockissa. Seuraavana vuonna ensi-iltansa saanut bändin elämästä kertova Kovasikajuttu-leffa oli niin mieleenpainuva, että sen muisteleminen saa minut edelleen nauramaan, mutta myös liikuttumaan. Luonnollisesti olin siis todella innoissani, kun sain tehtäväkseni suunnitella Pertille, Karille, Tonille ja Samille uniikit passikotelot. Me itse -yhdistys luovutti lahjan pojille eilen, The Best of Greatest Hits -kokoemalevyn julkaisupäivänä. Huomenna bändi lentää Wieniin.

Onnea Euroviisuihin Suomi ja Pertti Kurikan nimipäivät!

Kirja-arvio: Käsitöillä ei elä

Esimerkillään Liisa Tuimala osoittaa, että kun visio on tarpeeksi vahva, niin kaikki esteet on ylitettävissä. Kuva: Nouseva Myrsky

Kun visio on vahva, niin esteet ovat ylitettävissä. Kuva: Nouseva Myrsky / Milla Grönman Photography

Latasin eilen koneelleni vastikään julkaistun, provosoivasti nimetyn Käsitöillä ei elä -kirjan. Kirjan kirjoittaja, korusuunnittelija Liisa Tuimala, on toiminut yrittäjänä vuodesta 2012. Hänen yrityksensä Nouseva Myrsky tunnetaan veistoksellisista tuotteistaan, jotka ovat paitsi kauniita, myös synkkiä tai vähintään puhuttelevia. Esimerkkinä mainittakoon uniikkikorumallisto Öljyinen lintu, jonka teema ei esittelyjä kaivanne.

Ohjeita alokkaille ja kertaajille

Käsitöillä ei elä -kirja on ladattavissa ilmaiseksi. Kuva: Nouseva Myrsky.

Käsitöillä ei elä -kirja on ladattavissa ilmaiseksi verkosta. Kuva: Nouseva Myrsky.

Käsitöillä ei elä on suunnattu aloitteleville yrittäjille, mutta sopii kertausharjoitukseksi myös oman aiemmin aloitetun yritystoiminnan kehittäjille. Yrittäjäopiskelijoiden mentorina olen pannut merkille, että samat aiheet mietityttävät kaikkia luovien alojen yrittäjiä uran pituudesta riippumatta. Ikuisuuskysymyksiä ovat muun muassa tuotevalikoiman laajuus, yrityksen tunnetuksi tekeminen, sopivien myyntikanavien valinta, asiakaspalvelun laatu ja oma jaksaminen. Tuimalan oppaassa käsitellään yllä mainittuja aiheita ja esitetään kysymyksiä, mutta ei anneta suoria vastauksia. Ennemminkin opas herättää pohtimaan, mikä juuri oman yrityksen kohdalla on järkevää ja mielekästä sekä rohkaisee suoraan toimintaan omien unelmien saavuttamiseksi.

Jos jotain kaipaisin kirjaan lisää, niin kuvia. Vahvan vision, mieleenpainuvan nimen ja omaperäisten tuotteiden lisäksi Nousevan Myrskyn ehdottomana vahvuutena ovat upeat tunnelmakuvat, joita kirjassa olisi kannattanut hyödyntää. Myös oikoluku olisi ollut paikallaan, vaikka sisällön ollessa riittävän kiinnostava, ei muutama pieni virhe muodostukaan lukemista haittaavaksi ongelmaksi. Kyllä tästä olisi mukava saada myös painettu versio!

Rohkea avautuminen

Öljyinen lintu. Kuva: Nouseva Myrsky.

Liisa Tuimalan ilmaisu on rikasta ja soljuvaa. Erityisesti arvostan sitä, että Tuimala käyttää esimerkkinä omaa yritystään ja kokemuksiaan yrittäjyydestä, eikä suhtaudu itseensä liian vakavasti. Aito avoimuus, ulospäinsuuntautuneisuus ja itsensä likoon laittaminen on designereille mielestäni hieman epätyypillistä, vaikka monet vannovatkin verkostoitumisen ja läpinäkyvyyden nimeen. Tuimala ottaa myös rohkeasti kantaa uransa alkutaipaleella kuulemiinsa epäileviin kommentteihin. Jopa niin rohkeasti, että yksi niistä on päätynyt kirjan nimeksi.

On hyvä huomata, että ollakseen hyödyllinen, yrittäjyyden oppikirjan ei tarvitse olla kaiken kattava tiiliskivi. Tuimalan kirja on sopivan pituinen luettavaksi vaikka kahvitauolla. Iltalukemiseksikin se sopii, koska siinä ei maalailla yöunia vievää kauhukuvaa yrittäjän kivisestä ja väistämättä kadotukseen johtavasta tiestä, vaan rohkaistaan tutkimusmatkalle yrittäjyyden kiehtovaan maailmaan.

Kamerakierros Designtorilla

Tampereen Klubilla ja Pakkahuoneella oli toissa viikonloppuna kuhinaa, kun Designtori kokosi yhteen joukon suomalaisia muotoiluyrittäjiä ja jouluostoksilla olevia muotoilun ystäviä. Designtori-tapahtumia järjestää Design on Tampere -yhdistys, jonka tavoitteena on kehittää tamperelaista muotoilu- ja kaupunkikulttuuria. Tänä vuonna torilla oli erityisen mielenkiintoinen kattaus niin sisustustuotteita, vaatteita kuin taidettakin. Sattuneesta syystä pysähdyin ihailemaan erityisesti kankaita ja kudottuja tekstiilejä.

Aluksi löysin itseni Johanna Gullichsenin klassisten ruutukuosien ääreltä juttelemasta tutun myyjän kanssa. Myyjäispöydästä löytyi muun muassa tyynyjä, pöytätabletteja ja kangaskukkaroita. Kaikki Johanna Gullichsenin kankaat kudotaan Suomessa, ja korkea laatu sekä näkyy että tuntuu. Pöydän kulmalla oli myös korillinen Coston hassunhauskoja tupsuhattuja Gullichsenin kankaista ommeltuna. Lipallisen kotsan rinnalle oli tullut myös uutuus, korvaläpällinen metsurinhattu.

Iloisia tunnelmia Johanna Gullichsenin osastolla.

Coston hattuja oli näyttävä kokoelma myös ekologiseen muotiin erikoistuneen Seelen osastolla. Nämä lakit olivat meikäläisen näkökulmasta anonyymejä, toisin sanoen niistä ei löytynyt minkään kangasfirman merkkiä. Coston tuotteethan ommellaan ylijäämäkankaista, ja niissä on usein myös materiaalintoimittajan logo. Monipuolinen kuosi- ja värivalikoima takaa sen, että hattuja löytyy joka makuun.

Coston hattuja löytyi useammalta myyntipisteeltä. Tässä Seelen kokoelma.

Seuraavaksi suunnistin Wool Gertruden kojulle, jossa oli tarjolla raikkaan raidallisia puuvillamattoja sekä suomalaisesta villasta käsin kudottuja huopia ja huiveja. Väriskaala oli suoraan lampolasta eli valkoista, harmaata ja ruskeaa. Siellä täällä pilkahteli kuitenkin heleää vaaleanpunaista, keltaista ja oranssia, jotka olivat peräisin yrittäjän omasta väripadasta. Kerrassaan hurmaava uusi tuttavuus!

Wool Gertruden Anne Tuikkala esittelemässä kutomiansa mattoja ja villahuopia.

Sitten oli vuorossa työhuonenaapurini Salmiak Studion rekki, jossa raanuista ja ylijäämänahasta valmistetut laukut olivat näyttävässä rivissä. Revontuli-mallisto on todella nimensä veroinen, sillä raanulaukkujen kyljet hehkuvat toinen toistaan komeampia sävyjä. Monessa laukussa riippuu hauskana pienenä yksityiskohtana vanha avain – lukkoa saattaa joutua etsimään jonkin aikaa!

Salmiak Studion raanulaukut leiskuvat revontulten väreissä.

Huikeaa kangasilottelua löytyi myös Dead Birds & Lionheartin vaatetangoilta. Dead Birds panostaa kiinnostaviin materiaaleihin, joita heille toimittavat muun muassa sveitsiläiset, itävaltalaiset ja englantilaiset kutomot. Ensimmäisenä silmiini osui punertavan sävyinen kolmikulmion mallinen hartiahuivi, jonka kangas oli peräisin samasta kutomosta kuin Chanelin klassiset ruutukuosit. Dead Birds & Lion Heartin luomuksista löytyi paljon myös säihkyviä brokadeja.

Dead Birds and Lionheartin sädehtiviä leninkikankaita.

Dead Birds and Lionheartin sädehtiviä leninkikankaita.

Gtien elegantteja asusteita oli ihan pakko päästä hivelemään! Sopivasti rajoja rikkovan malliston jacquard-kuvioidut silkkikankaat valmistetaan Italiassa. Huivimaisissa kaulavaatteissa minuun vetosi erityisesti innovatiivisuus ja ajattomuus sekä se, miten nämä kaksi asiaa on onnistuttu yhdistämään toimivaksi käyttötuotteeksi.

Silkin hohtoa Gtien kaulavaatteissa.

Design Boulevardin osastolla huomioni kiinnittyi rullalla olevaan villamattoon. Myyjä avasi maton minulle kuvattavaksi ja kertoi sen olevan Mum’sin mallistoa. Matot suunnitellaan Suomessa ja valmistetaan reilujen periaatteiden mukaan Intiassa. Mum’s tilaa mattomalleja eri suunnittelijoilta, joten kuoseissa riittää valinnanvaraa. Tässä yksilössä oli mustavalkoinen ornamenttikuviointi.

Rouhea villamatto Mum’sin mallistosta.

Paikalle oli saapunut myös Designbox, jonka pöydän kulmalla minua kutsuivat tanskalaisen H. Skjalm P:n  musta- ja sinivalkoiset pyyheliinat. Puuvillapyyhkeiden kuviointina oli klassista kalanruotoa jättikoossa. Tällaista pyyhettä kelpaisi katsella vielä vuosienkin kuluttua!

Kudotuissa H. Skjalm P:n pyyhkeissä on hienostunut kalanruotokuvio. Taustalla Lisa Bengtssonin koirakuosi.

Vähän ennen Designtorin sulkeutumista silmiini sattui vielä Uploud Audion kaiuttimet, joissa oli kirkkaanväriset irtopäälliset. Samalla kun kuvasin särmikkäitä laitteita, juttelimme muotoilijan kanssa kaiutinkankaiden teknisistä ominaisuuksista. Uploud Audion käyttämässä, alkuperältään amerikkalaisessa materiaalissa erityisen mielenkiintoista oli kuitusisältö – kangas on kierrätettyä ja palosuojattua polyesteriä. Tähän puhdaslinjaiseen muotoiluun oli hyvä päättää kierros designtorilla.

Upload Audio verhoaa kaiuttimet skandinaaviseen tyyliin.

Uploud Audio verhoaa kaiuttimet skandinaaviseen tyyliin.

 

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille muotoilun ystäville!