Tekstiiliteollisuusmuseo

tekstiiliteollisuusmuseo_finlayson

Tekstiiliteollisuusmuseon kokoelma on teollistumisen historian kannalta erittäin merkittävä. Etualalla Tampereen kaupungin sydän, Finlaysonin tehdasalue, pienoismallina.

Jos et vielä ole käynyt Työväen museo Werstaalla sijaitsevassa Tekstiiliteollisuusmuseossa, niin nyt on korkea aika tutustua tähään pieneen, mutta merkittävään museoon. Tekstiiliteollisuusmuseo sulkee ovensa huhtikuun alussa, mikä on harmillista, sillä yhtä monipuolista ja hienosti esiteltyä kokonaisuutta ei löydy muualta Suomesta. Mutta ei hätää, esimerkiksi tänään kello 15 museoon voi tutustua opaskierroksella. Toivotaan, että kevättalven aikana tarjolla on vielä muitakin yleisöopastuksia, sillä ainakin oman kokemukseni mukaan ne ovat erittäin asiapitoisia. Hämyisessa tehdassalissa ottamani kuvat eivät sen sijaan tee oikeutta värikkäälle kokoelmalle, joten se kannattaa kokea itse!

tekstiiliteollisuusmuseo

Tunnelmallisessa tehdasmiljöössä on esillä satoja kangasmalleja sekä tekstiiliteollisuuteen liittyviä koneita, esineitä, videoita ja äänitteitä.

jacquard_kangaspuut

Teollistuminen sai alkunsa 1700-luvulla, kun tekstiilejä alettiin valmistaa koneellisesti. Reikäkortilla toimivat jacquard-kangaspuut puolestaan ovat nykyisen tietotekniikan edeltäjä.

kankaat

Rikasta ornamentiikkaa kudottuina kuvioina.

kangasnaytteet

Vanhojen kangasnäytekansioiden aarteita.

lankarullat

Finlaysonin tehtaan lankarullia.

tekstiilimateriaalit

Edessä materiaalinäytteitä, taustalla teollisen vallankumouksen symbolina pidetty kehruukone. Videolla tarinaa teollisen kutomon arjesta.

puuvilla

Tekstiiliteollisuus pohjautuu kuituraaka-aineiden tuotantoon ja jalostamiseen. Vitriinissä maailman eniten viljelty kuitukasvi, puuvilla.

kangastilkut

Tilkkuja eri vuosikymmeniltä.

Työväenmuseo Werstas
Väinö Linnan aukio 8
33210 Tampere
Avoinna ti-su 11-18
Vapaa pääsy.

Tekstiiliteollisuusmuseo on avoinna 2.4.2017 asti.

Taidetta ja tekniikkaa saksalaisittain

kutomo

Tekniikan museon miniatyyrikutomossa on kaikki loimilankoja myöten paikoillaan.

Pitkäaikainen haaveeni, Berliinin matka, toteutui syyskuun alussa. Lomailemisen ohella tutustuin kahteen kiinnostavaan museoon: Bauhaus-Archiveen ja Technikmuseumiin. Ensin mainittu sijaitsi valkoisessa funkkisrakennuksessa Tiergartenissa ja jälkimmäinen teräsrunkoisessa lasitalossa Schönebergissä. Molemmista museoista löytyi myös tekstiileille omistettu osasto.

Bauhaus-Archive – annos nykymuotoilun historiaa

Bauhaus-museon perusnäyttelyssä esitellään vuonna 1919 perustetun ja neljätoista vuotta myöhemmin lakkautetun taideteollisuuskoulun, Bauhausin, vaiheita. Nähtävillä on opiskelijoiden ja opettajien (bauhausilaisittain oppipoikien ja mestarien) tekemiä väri- ja sommitteluharjoituksia, esineluonnoksia ja tilasuunnitelmia, valokuvia, käyttöesineiden mallikappaleita ja museokäyttöön alkuperäisten piirrosten mukaan valmistettuja rakennusten pienoismalleja.

Bauhaus

Bauhaus-museo on yksi arkkitehti Walter Gropiuksen taidonnäytteistä. Kuva: Bauhaus-Archiv / Knud Petersen

Peiteväreillä maalatut värikolmiot, -ympyrät ja -harmoniat seinillä palauttivat elävästi mieleeni omat opiskeluajat. Viime vuosisadan alussa tällainen lähestymistapa oli kuitenkin jotain aivan uutta ja radikaalia. Koulun kohtaloksi koituikin lopulta se, että natsit alkoivat rajoittaa sen turmiolliseksi leimaamaansa toimintaa. Bauhausin perinnöksi jäi kuitenkin funktionalismi, joka arkkitehtuurin ja taideteollisuuden tyylisuuntana saavutti maailmalla suuren suosion.

Bauhausilaista tekstiilisuunnittelutaitoa olivat museossa päässeet edustamaan kutojamestarien Gunta Stölzlin ja Otti Bergerin käyttötekstiilit sekä Anni Albersin maalaamat luonnokset. Tekstiilien kuvioinnissa näkyi Bauhausin suosiman taidesuuntauksen, konstruktivismin vaikutus: selkeät geometriset muodot ja tasaiset väripinnat.

Poikkeuksen vallitsevasta tyylistä teki Otti Bergerin kutoma muhkea matto, jonka kuteena oli värikkäitä lankoja ja valkoisia villakiehkuroita. Maton pinta oli pehmeä ja aaltoileva, ja vaikutelma kaikessa luonnollisuudessaan suorastaan juureva. Museossa ei saanut valokuvata, mutta onneksi löysin tämän ihanuuden amerikkalaiselta The Patternbase -sivustolta (viides kuva ylhäältä). Arvelen maton syntyneen materiaalikokeilujen tuloksena, sillä kudontaosastolla testattiin ennakkoluulottomasti erilaisia raaka-aineita.

Bauhaus-Archivessa sai kulumaan mukavasti pari tuntia. Esittelytekstejä oli vähän, joten näyttelystä olisi saanut varmasti enemmän tietoa irti opastetulla kierroksella. Toisaalta joskus on hyvä keskittyä vain katselemaan, ja tämän koruttoman rakennuksen rauhassa mieli kyllä lepäsi. Minua tietysti myös ilahdutti, että näyttelysalissa paraatipaikalla seisoivat ajan patinoimat kangaspuut. En sentään tarttunut sukkulaan, vaikka keskeneräinen työ olisikin kovasti houkutellut!

Deutches Technikmuseum – jokaiselle jotakin

Tekniikan museota luonnehtisin yhdistelmäksi Tampereen työväenmuseo Werstasta, museokeskus Vapriikkia ja mediamuseo Rupriikkia. Saman katon alle pitäisi tosin lisätä vielä automuseo, merenkulkumuseo ja ilmailumuseo. Koska koko museon tutkimiseen olisi kulunut aikaa useampi päivä ja olin liikenteessä verrattain myöhään iltapäivällä, tutustuin tarkemmin vain tekstiilituotantoa esittelevään osastoon.

kankaan viimeistys

Osa kankaiden tuotantoa esittelevää piirrossarjaa vuodelta 1937: prässäys.

Kudontalaitteista näytteillä olivat pöytäkangaspuut, vanhoja teollisia varsikoneita ja jacquard-koneita. Lisäksi esillä oli materiaalinäytteitä ja tietoa niiden alkuperästä sekä käsin piirrettyjä kankaiden rakennekuvia ja perussidoksilla eri materiaaleista kudottuja kangasnäytteitä. Osaston tietopuolinen anti jäi ammattikutojan näkökulmasta laihaksi, mutta visuaalinen nälkä tyydyttyi.

Parasta osastolla oli 30-luvulla piirretty kuvasarja teollisen kankaanvalmistuksen eri työvaiheista sekä hurmaava, nukkekotikokoon rakennettu kutomo. Ihmetystä sen sijaan herätti leivänpaahtimen kokoinen sähkölaite, jolla havainnollistettiin kangaspuiden toimintaa. Heräsi kysymys, eikö täälläkin voisi olla ihan oikeat vipukangaspuut, ja ehkä jopa mahdollisuus kokeilla kutomista.

auton verhoilu

Auton penkki kerros kerrokselta.

Varsinaisen tekstiiliteknologiaa esittelevän osaston lisäksi aihetta sivuttiin myös museon sivurakennuksesta, johon oli koottu erilaisia matkan taittamisen apuvälineitä kävelysauvoista ja hevoskärryistä saksalaisiin automalleihin. Osittain puretun autonpenkin avulla havainnollistettiin, millaisia tuki-, pehmuste- ja päällysmateriaaleja istuimet pitävät sisällään, ja vitriineissä puolestaan esiteltiin verhoilukankaiden kuitusisältöjen kehittymistä perinteisistä luonnonkuiduista kuten jouhista, villasta ja nahasta mikrokuituihin ja muihin synteettisiin materiaaleihin.

Hieman kuivakalta kuulostavasta teemastaan huolimatta rohkenen suositella tekniikan museota kenelle tahansa historiasta kiinnostuneelle. Kierros toinen toistaan hulppeammissa näyttelysaleissa oli nimittäin todella kokonaisvaltainen elämys.

Vaatekangasta valmistamassa

puuvilla

Kaikki alkaa langasta. Tähän kankaaseen sitä tarvitaan 16 kiloa.

Kutomakoneen tiheyspyörä määrää, kuinka monta kudetta lyödään yhdelle senttimetrille kangasta.

Tiheää vai harvaa? Kutomakoneen tiheyspyörillä vaikutetaan kankaan ominaisuuksiin.

kotimainen kangas

Kuusitoistavartinen Dornier-kone työssään.

Lanka juoksee koneelle suoraan kartiolta.

Kuteenvalitsin ojentaa langan siepparille, ja leikkuri siistii kankaan reunat.

Katja Hynninen

Kutojan tehtävänä on tarkkailla, että kaikki sujuu kuten pitää. Kuva: Tiina Saivo

Tekstiiliverstas

Laitosmies on teollisen kutomon avainhenkilö. Konetta säätämässä Arto Laine.

kankaan mittaaminen

Kutomisen jälkeen kangas tarkastetaan. Työn tiimellyksessä metrimittari on kiepsahtanut nurinpäin!

sileä kangas

Tarkastuksen jälkeen kangas saa vielä kunnon höyrytyksen, joka viimeistelee pinnan.

kangasrulla

Valmis kangas kiertyy siististi rullalle.

Kuvat otettu Tekstiiliverstaalla Hämeenlinnassa elokuussa 2013.

Kantoliina

kantoliina miehelle

Joonas ja Vilho-vauva testaamassa Päivänsäde-kantoliinaa.

Muotoilijalle on aina riemuvoitto, kun hän pääsee hyödyntämään ydinosaamistaan. Siis suunnittelemaan juuri niitä tuotteita, joissa on parhaimmillaan, tai joiden suunnittelemisesta on pitkään haaveillut. Usein tilaustyöt ovat kuitenkin sen luonteisia, että työstä vain murto-osassa pääsee toteuttamaan itseään, ja loput on valmiiksi määritellyillä ehdoilla puurtamista. Eikä siinä mitään, ainakin itseäni viehättää tilaustöissä nimenomaan se, että joku muu asettaa minulle rajat, joiden sisällä saan työstää ideoitani käyttökelpoiseen muotoon. Jos kuitenkin saisin valita kaikista tekstiilisuunnittelijan töistä sen mieluisimman, suunnittelisin vain kankaita. Siis metrikankaita, joita kudotaan kymmenen, sata tai vaikka tuhat metriä.

Kuluneen vuoden aikana olen suunnitellut paljon malleja käsityölehtiin. Useimmiten mallit ovat olleet perinteisiä sisustustekstiilejä kuten huopia, kaitaliinoja ja saunapyyhkeitä. Vaikka kuosit ja värit vaihtuvat ja uusia materiaalejakin tulee aina silloin tällöin markkinoille, niin tuntuu, että tuotteet ovat aina enemmän tai vähemmän uusintoja aiemmista. Tietyntyyppiset työohjeet yksinkertaisesti uppoavat kudonnan harrastajiin, ja toisaalta yksinkertaiset perusmallit antavat heille mahdollisuuden käyttää toteutuksessa myös omaa luovuuttaan. Itse ajattelenkin, että käsityömalli on ennen kaikkea inspiraation lähde, ja tehtäväni mallien suunnittelijana on auttaa sitä pulppuamaan.

Ideasta toteutukseen

kantoliinakangas

Kantoliina kangaspuilla.

Viime syksynä omaan mieleeni pulpahti aivan uusi idea. Tuote itsessään oli niinkin yksinkertainen kuin vauvankantoliina, mutta siinä saisin yhdistää monta mieluista asiaa: taustatutkimuksen, kuosi- ja värisuunnittelun sekä kankaan tuotekehityksen. Liinojen ompeluohjeita on maailma pullollaan, mutta suomenkielisiä kudontaohjeita ei ainakaan minun silmiini ollut aiemmin osunut. Niinpä tarjosin ideaa yhteistyökumppanilleni Tekstiiliteollisuudelle.

Sovimme Tekstiiliteollisuuden toimitusjohtajan Sirpa Starkin kanssa, että suunnittelen heidän käsityömallistoonsa kantoliinan, jossa panostettaisiin raikkaaseen ulkonäköön, mutta myös teknisiin ominaisuuksiin. Kangas joutuu nimittäin käytössä melkoiselle rasitukselle. Sen on kestettävä venytystä ja hankausta, joustettava vinoon ja oltava konepestävä. Hyvä liina on lisäksi kevyt, hengittävä ja ihoa vasten pehmeä. Itselläni ei ollut entuudestaan kokemusta kantoliinoista, joten etsin taustatietoa internetistä. Kuvauksia liinojen materiaaleista, malleista ja sidontatavoista löytyikin helposti, sillä kantoliinan käyttäminen on 2000-luvun aikana kasvattanut tasaisesti suosiotaan.

kotimainen kantoliina

Ohut ja hengittävä materiaali on Annan mieleen.

Kantoliinaprojekti oli työläs, mutta antoisa. Kun kaikki yksityiskohdat olivat kohdallaan, varsinainen mallikappale syntyi lopulta nopeammin kuin olin ajatellut. Liinaa kutoessa treenasin nopeutta ja otin välillä sekuntikellolla aikaakin. Ei sillä, että nopeus olisi kudontahommissa valttia, mutta ammattilaiselle se ei ole pahitteeksikaan. Hassua muuten, että jokaisessa kudonnaisessa ensimmäinen puolitoistametrinen tuntuu olevan kaikkein työläin. Kun sen rajan yli pääsee, mielentila muuttuu kärsimättömästä levolliseksi.

Päivänsäde-kantoliinan ohje on julkaistu viime viikolla ilmestyneessä Taito-lehdessä. Auringonkeltaista liinaa pääsivät ensimmäisenä testaamaan Vilho, Anna ja Joonas – lämmin kiitos vielä mainioille malleille!

Takkikankaita

villakangas

Vipinä ja Vaateri – takkikankaat villin viivoituksen ja hallitun geometrian ystäville.

Taito-lehden toimituspäällikkö Tiina Aalto otti minuun viime vuoden loppupuolella yhteyttä ja tiedusteli, haluaisinko suunnitella kevään numeroon takkikangasmalliston. Ja tottahan minä halusin, sillä vaatetuskankaiden kudontaohjeita esitellään käsityölehdissä harvoin, ja siinä mielessä tunsin olevani etuoikeutettu saadessani tarttua toimeen. Tarkoituksena oli suunnitella kaksi kuosiinkudottua kangasta, jotka soveltuisivat kevät- ja syystakkeihin. Väritykseltään neutraaleja, kuvioinniltaan graafisia, olivat tilaajan toiveet.

Toimeksiannon selkeydestä huolimatta tehtävä oli haastava, sillä kangaskaupat ovat pullollaan toinen toistaan upeampia kankaita, jotka eivät toki ole käsityönä valmistettuja, mutta riittävät tyydyttämään useimpien itse tehdystä vaatteesta haaveilevien tarpeet. Käsityölehdessä julkaistavaan kangasmalliin oli siis saatava jotain erityistä: mieluiten sellainen ominaisuus, joka antaisi muutoin klassiselle takkikankaalle oman luonteen.

Villakangasta suomalaisesta raaka-aineesta

Lähituotanto on ollut viime aikoina kovasti pinnalla, ja koska käsityöharrastuksessa ollaan suorastaan asian ytimessä, päätin että takkikankaiden erityisominaisuutena voisi olla kotimaisuus. Suurin osa käsityölangoistahan on tuontitavaraa, ja vaikka niitä myytäisiinkin kotimaisina, on kuituraaka-aine yleensä peräisin muualta. Minua on jo pitkään kiinnostanut, miten suomalaisten lampaiden villaa voisi hyödyntää nykyistä monipuolisemmin, ja nyt tarjoutui loistava tilaisuus testata sen toimivuutta kankaana.

Lampaankasvattajaksi en sentään ryhtynyt, vaan tilasin kudontalangat perinteikkäästä Pirtin Kehräämöstä, joka ostaa villan suoraan suomalaisilta lampureilta. Suomessa on maaseudun kehittämistä edistävän Proagria -yhdistyksen mukaan noin kahdeksansataaviisikymmentä ammattimaisesti toimivaa lammastilaa, joista luomutilojen osuus kasvaa koko ajan. Meillä villan tuotanto on kaiken kaikkiaan hyvin luonnonläheistä ja eläinten luontaisia tarpeita kunnioittavaa, eli kotimaista alkuperää olevien villalankojen käyttäminen tukee myös eettistä tuotantoa.

Kaksi kuosia

Juurevasta lähtökohdasta huolimatta halusin kankaille modernin ja särmikkään ilmeen. Kudontapiirien yhteisloimia ajatellen suunnittelin kaksi samaan loimeen kudottavaa kuosia, joista toisessa on hallittua geometrista kuviointia ja toisessa villiä viivoitusta. Halusin näytekankaisiin myös mahdollisimman jyrkän värikontrastin, joten valitsin harmonisen luonnonväriskaalan ääripäistä kaksi sävyä, vaaleanharmaan ja mustanruskean. Samaa lankalaatua saa myös värjättynä, ja olisikin aika kutkuttavaa testata erilaisten väriyhdistelmien vaikutusta kankaan ilmeeseen.

Toivon, että uudet mallit ja todellista lähituotantoa olevat langat herättävät mahdollisimman monella halun valmistaa takki alusta asti omin käsin, tai vaikka kutoa kangas omilla kangaspuilla ja teettää siitä takki kotipaikkakunnan ompelimossa. Kankaiden ohjeet löytyvät uusimmasta Taito-lehdestä, samoin kuin mukava juttu vuonna 1949 perustetusta Pirtin Kehräämöstä.

Sukellus kankaaseen

Kotimaiset kankaat

Puuvillakangasta Tekstiiliverstaan Dornier-kutomakoneella.

Jokainen ihminen on elämänsä aikana tekemisissä kankaiden kanssa. Erilaiset kankaat ympäröivät meitä kehdosta hautaan, mutta silti, tai ehkä juuri siksi, niiden alkuperää ei sen kummemmin tule ajatelleeksi. Ilman kankaita olisi kuitenkin hankala elää. Kankaitahan on kaikkialla: vaatteissa, laukuissa, kodintekstiileissä, huonekaluissa, retkeilyvarusteissa, autoissa, purjeveneissä… julkisista kulkuvälineistä ja rakennuksista puhumattakaan!

Kankaiden tarve huomattiin jo kivikaudella. Ensimmäisissä kangaspuissa oli kaksi vaakasuoraa keppiä, joiden varaan oli pingotettu kasvikuiduista punottua nyöriä. Nyörien lomaan pujoteltiin kudetta, ja näin saatiin aikaan rakenteeltaan yksinkertaista kudosta. Ajanlaskun alkuun tultaessa kudontataito oli kehittynyt jo niin pitkälle, että osa ihmisistä tienasi elantonsa kankureina. Luonnonmateriaaliaaleja osattiin hyödyntää monipuolisesti, ja lankaa kehrättiin esimerkiksi pellavasta ja villasta. Keskiajalla kankaista tuli arvokasta kauppatavaraa ja vientituote, jota kuljetettiin ympäri maailmaa kullan, jalokivien ja muiden ylellisyyksien ohella.

Ensimmäiset kutomakoneet kehiteltiin 1700-luvun lopulla, ja pikkuhiljaa teollinen massatuotanto syrjäytti käsinkudonnan lähes kokonaan. Nykyajan elektronisilla laitteilla kankaita kudotaan jo sellaista vauhtia, että niiden raaka-aineiden tuotantokaan ei enää meinaa pysyä perässä. Mutta onneksi pienteolliselle valmistuksellekin on edelleen sijaa. Tekstiiliverstaalla, jossa olin viime keskiviikkona ja torstaina kutomassa asiakkaalleni kankaita, käytössä on edelleen mekaaniset Dornier-koneet. Kahden työpäivän aikana kudoin yli kaksikymmentä metriä. Tai en minä sitä yksin kutonut, vaan apunani oli laitosmies Arto Laine, jonka taito käyttää kutomakoneita on vertaansa vailla!

Mutta mitä kangas oikein on?

Kankaaksi kutsutaan tekstiilitasorakennetta, joka muodostuu pituussuuntaisesta lankajärjestelmästä eli loimesta ja leveyssuuntaisesta lankajärjestelmästä eli kuteesta. Kangas syntyy toistensa yli ja ali risteilevistä loimi- ja kudelangoista.

Malli yksinkertaisimman sidoksen eli palttinan rakenteesta.

Sidoksia

Tietyllä tavalla järjestäytyneitä lankoja kutsutaan sidokseksi. Yksinkertaisin sidos on palttina. Siinä loimilanka kulkee vuorotellen yhden kudelangan yli ja yhden ali, ja vierekkäiset loimilangat sitoutuvat päinvastoin. Malliesimerkki palttinasta on ihan tavallinen yksivärinen lakanakangas. Jos tätä alettaisiin muunnella loimi- ja kudelankojen värien ja materiaalien sekä kankaan tiheyden osalta, saataisiin koko joukko toisistaan poikkeavia kankaita. Muut perussidokset ovat nimeltään toimikas ja pomsi eli satiini. Lisäksi on olemassa kymmeniä muita sidoksia, ja kun näiden kaikkien muunnelmat ja yhdistelmät laskee yhteen, sidoksia tulee niin paljon, että niistä voisi pitää sidosopin blogia koko loppuelämänsä. Mutta kangas ei ole vain sidosta, vaan paljon muutakin.

Raaka-aineita

Kankaan raaka-ainetta on lanka, joka voi olla kehrätty joko luonnonkuiduista tai tekokuiduista. Luonnonkuituja ovat kasvikuidut kuten puuvilla ja pellava sekä proteiinikuidut kuten villa ja silkki. Tekokuituja puolestaan ovat synteettiset kuidut, esimerkiksi polyesteri ja akryyli sekä luonnonkuiduista kemiallisen prosessin avulla saatavat kuidut kuten viskoosi ja modaali. Langanvalmistuksen yhteydessä kuiduille tehdään yleensä erilaisia käsittelyjä kuten valkaisuja, värjäyksiä, vahauksia, pinnan silotuksia ja palosuojauksia. Uutta kangaslaatua suunniteltaessa sopivan langan valinta on erityisen tärkeä työvaihe. Kankaan käyttötarkoitus määrää pitkälti sen, mitä ominaisuuksia kudontalangoilta vaaditaan.

Kudontaa
Kutomakone lukee sidosta joko reikäkortilta tai tietokoneelta.

Kutomakone lukee sidosta joko reikäkortilta tai tietokoneelta.

Kangasta voidaan valmistaa kangaspuilla ja kutomakoneella. Perustoiminnot ovat molemmissa samat sillä erotuksella, että perinteisissä kangaspuissa kaikki tapahtuu manuaalisesti, kun taas kutomakoneessa on sähköllä toimiva mekanismi. Tietokoneohjatut kangaspuut ja kutomalaitteet ovat näiden välimuotoja, mutta luonteeltaan kuitenkin lähempänä kangaspuita. Kudontatekniikka sinänsä ei vaikuta lopputulokseen, vaan sekä kangaspuilla että kutomakoneella pystytään valmistamaan kaikenlaisia kangaita. Samoin molempien käyttöön tarvitaan kutojaa, työnkuva vain on hieman erilainen.

Viimeistyskäsittelyjä

Kutomisen jälkeen kangas tarkastetaan ja rullataan. Tässä vaiheessa kangas on niin sanottua raakakangasta, jolle tehdään vielä erilaisia viimeistyskäsittelyjä. Kevyin käsittely on höyrytys, joka relaksoi kankaan eli laukaisee kutomisen aikana syntyneet loimi- ja kudelankojen jännitteet ja kutistaa kankaan mittoihinsa. Toisinaan kangasta jälkikäsitellään myös pesemällä, vanuttamalla, prässäämällä tai karstaamalla, ja tietysti myös värjäämällä tai painamalla siihen kuvioita tai lisäämällä erilaisia suoja-aineita ja pinnoitteita.

Ja lopulta valmista kangasta

Ennen päätymistään kaupan hyllyyn tai ompelimon työpöydälle tekstiilimateriaali on kulkenut jo pitkän matkan kuidusta langaksi ja langasta edelleen käyttövalmiiksi kankaaksi. Mutta tästähän kankaan todellinen taival vasta alkaa, sillä pakalle käärittynä se on vielä elinkaarensa alussa. Omat viime viikolla kutomani kankaatkin ovat jo maailmalla!

Klassikkojen lumoissa

verhoilukangasta autoon

Ajanmukaisen verhoilukankaan valinta on osa klassikkoauton entisöintiprojektia.

Viime kesänä osallistuin Teollisuustaiteen liitto Ornamon 100-vuotisjuhlanäyttelyyn. Arkkitehti Tuomas Toivosen kuratoima Tulevan perinne -näyttely järjestettiin Helsingin Taidehallissa, ja siellä esiteltiin suomalaisten nykymuotoilijoiden työskentelyprosessia sekä tuotesuunnittelun helmiä menneiltä vuosikymmeniltä. Monipuolinen kattaus piti sisällään niin uniikkeja taide-esineitä kuin teollisesti valmistettuja massatuotteitakin, yhtä kaikki suunnittelijan työpöydällä alkunsa saaneita!

Kangas Renault Dauphineen

Kangasmalleja vanhassa autoesitteessä.

Oma näyttelytyöni oli klassikkoauton verhoilukangas. Esillä oli Renault Dauphine vuosimallia 1963, tai paremminkin auton kori uudelleen verhoiltuine penkkeineen ja ovipaneeleineen. Projektin toteutumisesta saan kiittää porilaista autoharrastajaa Sami Luotoa sekä tamperelaista verhoilijaa Harri Mäkistä. Sami kaivoi korin tallistaan, laittoi sen esittelykuntoon ja hoiti kuljetukset. Harri puolestaan etsi kankaan sävyihin sopivaa tekonahkaa ja verhoili auton täysin alkuperäistä vastaavaksi.

Kankaan teettäminen tilaustyönä kannattaa, kun klassikko halutaan entisöidä vanhaan loistoonsa, eikä materiaalia saa enää tehdasvalmisteisena. Myös museorekisteröinnin edellytyksenä on, että auto on sisustaa myöten ajanmukainen. Verhoilukankaiden kutominen vanhojen mallien pohjalta on kunnianosoitus autoilun satavuotiselle historialle ja kulttuuriperinteitä vaalivalle entisöintiharrastukselle. On tärkeää, että myös jälkipolvet saavat nauttia uskomattoman rikkaista kuoseista ja väriyhdistelmistä, joilla viime vuosituhannen muotoilijat ovat autojen sisustoja verhoilleet.

Rakas auto

Lähes jokaisella meistä on jonkinlainen suhde autoon ja autoiluun. Vielä 1970-luvulla auto oli kuin perheenjäsen – siitä pidettiin hyvää huolta ja valokuvissa sen vieressä poseerattiin hymyillen. Nykyisin autoon suhtaudutaan vähemmän tunteellisesti, mutta statussymbolina se on edelleen vahva. Autojen muotoilussa on vuosikymmenien kuluessa tapahtunut melkoisia muutoksia. 1980-luvulla ennen niin persoonalliset automerkit alkoivat sulautua samannäköiseksi massaksi. 2000-luvun alussa kehitys alkoi taas mennä päinvastaiseen suuntaan, ja tänä päivänä moniin automerkkeihin on haettu piirteitä vanhoista malleista. Autoverhoiluun tämä kehitys ei vielä ole vaikuttanut, mutta on vain ajan kysymys, milloin valmistajat alkavat kiinnittää asiaan huomiota.

Tällä hetkellä Suomessa on noin satatuhatta rekisteröitynyttä vanhojen autojen harrastajaa, ja luku kasvaa koko ajan. Nostalgian kaipuu on valtava, ja eri tyylisuuntien kertaamiseen kuuluu myös vanhojen autojen entisöinti. Autoharrastus tuo ihmisille hyvää mieltä ja on kiireettömyydessään tervetullutta vastapainoa arkiselle aherrukselle. Toisin kuin voisi kuvitella, vanhojen autojen harrastaminen on moneen muuhun vapaa-ajan toimintaan verrattuna ekologista. Suurin osa vuodesta kuluu omassa tallissa, samoja osia kierrätetään niin pitkään kuin mahdollista ja varsinaista ajoa on etenkin museoautojen kohdalla vain kuukauden verran vuodessa.

verhoilukangasta autoon

Kangasrekonstruktiossa sekä kuosin että värin on oltava kohdallaan.

Autonverhoilukankaista yhdeksi suosikikseni on noussut Butterflyiksi nimetty nelivärinen ruutukangas. Juuri se sama, joka oli näyttelyssäkin esillä. Kankaan salaisuus aukeni minulle vasta viikkoja kestäneen tutkimusmatkan avulla. Analysoin kangasta ensin purkamalla sitä lanka langalta, sitten piirsin värillisiä luonnoksia ruutupaperille ja lopulta kudoin tietokoneohjatuilla kangaspuilla lukuisia sidoskokeiluja. Varsinaisen kankaan kävin valmistamassa teollisella kutomakoneella Tekstiiliverstaalla Hämeenlinnassa. Nyt samalla kankaalla on verhoiltu jo kolme Renault Dauphinea – tai kuten autoharrastajien keskuudessa tavataan sanoa – sämpylää.