Muotoilijakuplassa

parnu_ranta

Mitä oli ennen muotoilua? (Yllättävän filosofinen kysymys.)

Helsingin Sanomissa 18.9. julkaistu Veera Luoma-ahon kolumni iski ammatillisten pohdintojeni ytimeen ja onnistui rikkomaan blogihiljaisuuden. Samaan aiheeseen on tarttunut myös palvelumuotoilutoimisto Hellon, jonka kirjoitus löytyy HS:n mielipidesivulta.

Muotoilun merkitys

Olen kuluneen vuoden aikana miettinyt tavallista enemmän oman työni merkitystä. Mihin tekstiilisuunnittelijaa tarvitaan, kun maailma on jo täynnä toinen toistaan upeampia kankaita ja toisaalta maapallo hukkuu tekstiilijätteeseen? Entä muotoiluala ylipäätään, onko tässä ammatissa mitään järkeä? Miksi kukaan haluaa olla muotoilija?

Luoma-aho toteaa kolumnissa, että muotoilun tavoitteena on inhimillisempi maailma. Olen tästä hieman eri mieltä. Jos inhimillisyys olisi ainoa tavoite ja se toteutuisi, niin muotoilun tärkeyttä ei tarvitsisi perustella enää millään.

Laajasti ymmärrettynä inhimillisyydeksi voidaan tietysti laskea se, että ihminen suunnittelee jotain toiselle ihmiselle. Tai ehkä se, että ihminen suunnittelee jotain johonkin käyttötarkoitukseen tai ylipäätään suunnittelee jotain. Mutta ei koko muotoilun funktiota voi kuitata yleiseen inhimillisyyteen viittaamalla. Muotoilualan olemassaololle on oltava jokin muukin peruste.

Suunnittelun lähtökohta

Jos tarkastellaan muotoilun historiaa, niin alunperin muotoilu on lähtenyt puhtaasti käytännön tarpeesta. On tarvittu vaikkapa jotain työvälinettä, ja koska sellaista ei ole ollut, se on pitänyt suunnitella. Ensin on syntynyt muoto, ja kun se on todettu toimivaksi, on lisätty väri ja kuviointi. Muotoilulla on aina pyritty täyttämään käytännön tarve, mutta useimmiten miellyttämään myös muita aisteja.

esinemuotoilu

Muotoilun monet ilmentymät

Muotoilutyön tuloksena syntyneistä asioista hyvin suuri osa ympäröi meitä asuinrakennuksissa, työpaikoilla, julkisissa tiloissa, pihoilla, kaduilla ja puistoissa. Yksittäisten ihmisten henkilökohtaisiin tarpeisiin suunnitellut tuotteet ja kuluttajille suunnatut design-tapahtumat edustavat vain murto-osaa koko muotoilualasta.

Väitetään, että ala on siirtymässä vahvasti palvelumuotoilun suuntaan. Uskon, että palvelujen toimivuuteen kiinnitetään tulevaisuudessa yhä enemmän huomiota, mutta se ei tule poistamaan muun muotoilun tarvetta. Esinemuotoilulla tulee aina olemaan paikkansa, koska olisi mahdotonta tulla toimeen kokonaan ilman rakennettua ympäristöä ja käyttötuotteita.

Luomisen palo

Ajattelen, että ihmisen vetää muotoilualalle itsensä toteuttamisen tarve. Visuaaliset ja tekniset haasteet ovat muotoilijalle polttoainetta, jotka käynnistävät luovan ajattelun ja kuljettavat suunnitteluprosessin ideointivaiheesta viimeisteltyyn tuotteeseen. Muotoilijalla, aivan kuten taiteilijallakin, on luomisen palo.

Työhön kuuluu olennaisena osana itsekritiikki. Tästä syystä lähes jokaiselle tulee jossain vaiheessa hetki, jolloin hän joko kyseenalaistaa koko ammatinvalinnan tai etsii oman paikkansa muotoilun kentällä uudelleen.

Minäkin olen viime aikoina miettinyt, mitä haluan oikeasti tehdä ja missä olen parhaimmillani. Yrittäjänä näinkin itsestään selvältä tuntuvat kysymykset voivat jäädä vaille vastausta, jos niitä ei oikeasti pysähdy pohtimaan. Nyt suunta on taas selvillä. Jatkossa aion keskittyä yhä enemmän erikoisosaamista vaativiin tuotekehitystöihin ja näihin liittyviin konsultointipalveluihin.

muodot

Sopiva määrä ammattiylpeyttä

Trendisanonta ”kuplassa eläminen” pätee muotoilijoihin siinä missä muihinkin ajatusmaailmaltaan samanhenkisiin ihmisryhmiin. Muotoilijakuplassa syntyy helposti harha, että muotoilu olisi jotain ylevää tai sillä olisi itseisarvo. Ehkä tämä on se asia, joka suomalaismuotoilijoiden päähän iskostettiin 1950-luvulla, kun käsite Finnish Design lanseerattiin, ja joka on sen jälkeen siirtynyt kuin sotatrauma toiseen ja vielä kolmanteenkin muotoilijasukupolveen.

Sopiva määrä ammattiylpeyttä on tietysti tarpeen, koska muuten työstä katoaa mielekkyys. Ja onhan suomalaisessa muotoilussa paljon hyviä asioita, joita on syytäkin hehkuttaa! Kansainvälistäkin se on ollut jo viimeiset sata vuotta. Ehkä ylimääräisiä paineita aiheuttavan sankarimyytin voisi kuitenkin jo hukuttaa Aalto-vaasiin ja tunnustaa, että muotoilijan ei tarvitse pelastaa koko maailmaa.

Mainokset

Tekstiilisuunnittelijan kevätmietteitä

vitali_miagkov_kutojat

Miagkov, Vitali: Kutojat, 1975. Kuva: Helsingin Sanomat 23.2.2016

Valmistuin Wetterhoffilta kesäkuussa 2006. Ajatella, siitä on kohta jo kymmenen vuotta. Opiskeluaika oli ihanaa ja elämä tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia. Ja niinhän se olikin!

Tänä keväänä Fredrika Wetterhoffin vuonna 1885 perustamasta oppilaitoksesta valmistuvat viimeiset tekstiilialan artenomit. Ja juuri tällä hetkellä heillä on meneillään viimeinen tekstiilin oppitunti. En voi olla liikuttumatta ajatellessani asiaa.

Ajatuksiani tänään

Tekstiilit ympäröivät meitä kaikkialla. Ne pehmentävät, lämmittävät, viilentävät, peittävät, paljastavat, suojaavat, eristävät, vaimentavat. Herättävät huomiota. Näyttävät ja tuntuvat hyvältä. Parantavat maailmaa. Koskettavat jokaista.

Tekstiilien parissa työskentelee päivittäin miljoonia ihmisiä. Tekstiilejä ja meitä tekstiilintekijöitä tarvitaan! Hämeen ammattikorkeakoulussa Wetterhoffilla tekstiilialan opetus päättyy, mutta Suomessa ja maailmalla tekstiilien suunnitteleminen ja valmistaminen jatkuu.

Työn iloa uusille ja vanhoille tekstiilialan ammattilaisille!

Laatua femmalla

Muotisuunnittelija Camilla Thulin tapaa kiinnostavia ihmisiä. Kuva: Yle Fem / Laatu, osa 1

Yle Fem -kanavalla tiistai-iltaisin esitettävä Laatu (Kvalitet) välittää katsojalle materiaalin tunnun ja antaa vaatteiden valmistajille kasvot. Kauniit ja tunnelmalliset kuvat saavat esteetikon heti koukkuun ja mikäs sen parempi, kun kyseessä on valistusohjelma. Sarjassa tarkastellaan vaatetuotannon eri vaiheita, kerrotaan tekstiiliraaka-aineista sekä annetaan vinkkejä kaapissa jo olevien vaatteiden käyttöiän pidentämiseksi. Näkökulma massatuotantoon on kriittinen ja esiin nostetaan niin eettisiä kuin ekologisiakin ongelmia.

Ohjelman tuottaja on UR Sverige ja juontaja muotisuunnittelija Camilla Thulin, joka kiertää lupsakka Musse-koira mukanaan haastattelemassa tekstiilien parissa työskenteleviä ja erilaisiin pukeutumistyyleihin mieltyneitä henkilöitä. Jos sarjaa pitäisi luonnehtia yhdellä lauseella, kutsuisin sitä vaatetusalan näkökulmasta luoduksi Strömsön ja Kuningaskuluttajan risteytykseksi. Tunnelma on kepeä, mutta jokainen jakso sisältää painavaa asiaa. Ääneen pääsevät niin vaatteiden suunnittelijat, valmistajat, raaka-aineiden tuottajat, tutkijat kuin käyttäjätkin.

Klassisissa puvuissa on paljon käsin ommeltavia yksityiskohtia. Kuva: Yle Fem / Laatu, osa 1

Retrofiilien kokoontuminen

Ensimmäisessä jaksossa Camilla vierailee muodin historiasta kiinnostuneiden miesten ompeluseurassa. Antiikkipöydän ääreen istahtanut Severin ja hänen kolme ystäväänsä ylistävät entisajan taidokasta työtä ja korkealaatuisia materiaaleja. Kaikilla on yllään alusta asti itse valmistetut tai vanhoista puvuista muokatut vaatteet, jotka mukailevat eri tyylikausia. Ompeluseuralaisia yhdistää viehtymys keikarointiin, vaikka kukaan porukasta ei tunnustakaan noudattavansa tätä 1800-luvulla vallinnutta huikentelevaisuuden aatetta. Nimitys retrofiili sen sijaan kuulostaa mukavalta, koska se viittaa vanhojen esineiden arvostamiseen.

Charlotte kertoo vaatemuistonsa. Kuva: Yle Fem / Laatu, osa 1

Vaate identiteetin vahvistajana

Vaatemuisto-osiossa Charlotte kertoo, miten äidin vintiltä löytynyt vanha samettitakki muodostui osaksi hänen identiteettiään. Tummanvihreä pitsillä ja goottihenkisillä napeilla varustettu samettitakki rohkaisi häntä teini-iässä olemaan oma itsensä ja tulemaan ulos kaapista. Charlotte luonnehtii takkia turvalliseksi kuin perhosen kotelo. Suosikkivaate on nostalgiasyistä yhä tallessa.

Hamida tekee 60-tuntista työviikkoa 80 euron kuukausipalkalla. Kuva: Yle Fem / Laatu, osa 1

Ompelijattaren arkea

Jakson koskettavin osuus on reportaasi Bangladeshista. Dhakan kaupungissa asuva Hamida työskentelee ompelijana vaatetehtaassa, jossa tehdään 60-tuntista työviikkoa. Kuukauden tienesti, noin kahdeksankymmentä euroa, riittää juuri ja juuri slummialueelta vuokrattuun aaltopeltiseen majaan sekä nelihenkisen perheen ja omien vanhempien ruokkimiseen.

Lapsena Hamida haaveili hyvästä koulutuksesta, työpaikasta ja naimattoman naisen elämästä. Hän toivoi, että voisi pitää huolta vanhemmistaan ja elää sopuisasti kaikkien kanssa. Isä ja äiti järjestivät hänelle kuitenkin avioliiton ensimmäisen sopivan puolisoehdokkaan kanssa. Hamida joutui työhön, jossa hän on taitava, mutta ei pysty etenemään. Hän suree myös sitä, että joutuu tehtaalle lähtiessään jättämään kolmetoistavuotiaan poikansa ja tämän alle vuoden ikäisen pikkuveljen keskenään kotiin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Jos Hamidan kuukausipalkka kaksinkertaistuisi, perhe voisi vuokrata pienen talon, ostaa riittävästi ruokaa, käydä tarvittaessa lääkärillä, hankkia vauvalle hoitajan ja laittaa esikoisen kouluun. Perheen elämä mullistuisi kertaheitolla. Tämä kaikki olisi mahdollista, jos ompelijoille maksettaisiin yhtä vaatetta kohti kaksikymmentä senttiä enemmän palkkaa.

Rosita luonnostelemassa romanipuvun kirjontakuviota. Kuva: Yle Fem / Laatu, osa 1

Romanipuvun uudistaja

Kaukoidästä siirrytään Suomeen ja vantaalaiseen ateljeeompelimoon. Ompelimo on erikoistunut romanipukuihin. Mallien suunnittelusta vastaava Rosita kertoo innostuneena kankaista, joilla saadaan vaatteisiin uutta ilmettä. Romaneilla on tiukka pukeutumisetiketti, joten vaatteiden mallit pysyvät samanlaisina. Kuvioinneissa ja väreissä on kuitenkin mahdollisuus tehdä uudistuksia, ja niitä Rosita tekee rohkeasti. Rositalle vaatteet kuvastavat omaa kulttuuria. Hän haluaa pukeutua perinteiseen heimopukuun, vaikka vitsaileekin paksun hameen käyvän sateella raskaaksi.

Pukeutumisneuvontaa ja materiaalioppia

Haastattelujen lisäksi Laatu-sarjassa on annetaan vinkkejä pukeutumiseen ja vaatteiden huoltamiseen sekä kerrotaan valmistusmateriaaleista. Ensimmäisessä jaksossa Flugan havainnollistaa vaihe vaiheelta, kuinka solmuke sidotaan. Helpolta näyttää, mutta vaatii kyllä aika paljon harjoittelua saada jokainen kulma ojennukseen. Fluganin mielestä käsin sidottu solmuke on kuitenkin aina tyylikäs.

Materiaaleista esitellään pellava, jonka tuotantoprosessi siemenestä langaksi ja edelleen valmiiksi tuotteeksi on tiivistetty kolmeen minuuttiin. Tietoisku on hyvä, joskin keskittyy hyvin pienimuotoiseen tuotantoon. Kaikki maailman pellavalanka tuskin syntyy ihan näin idyllisissä olosuhteissa, mutta pääasia tulee selväksi: kyseessä on jokseenkin ekologinen luonnonmateriaali. Taiteilija Isabelle Hällsjön käsissä rouheasta pellavalangasta syntyy veistoksellinen kaulahuivi.

Laatu (Kvalitet), Yle Fem, tiistaisin klo 19.00, uusinta lauantaisin klo 16.55. Ohjelma katsottavissa myös Areenasta.

Kolme kuosisuunnittelijaa

DOT on tamperelainen muotoilu- ja kaupunkikulttuurilehti. Kuva: Design on Tampere

Karkelon kesä on kulunut tavallistakin tiiviimmin kankaiden parissa. Sen lisäksi että olen suunnitellut ja kutonut kankaita, olen myös kirjoittanut kankaista. Painokuoseja käsittelevä artikkeli löytyy juuri ilmestyneestä, vielä musteelta tuoksuvasta DOT-lehdestä.

Juttua tilatessaan toimituspäällikkö Merja Häikiö esitti ajatuksen, että lehdessä nostettaisiin esiin kuosisuunnittelijoita, joiden malleja löytyy Pirkanmaalla vaikuttaneiden yritysten Finlaysonin, Nanson ja Tampellan kokoelmista. Lisäksi toiveena oli, että ääneen pääsisivät eri aikakausilla työskennelleet suunnittelijat. Tuumailimme asiaa hetken ja pyysimme haastateltaviksi Noora Niinikosken, Seija Ranttilan ja Aini Vaarin.

Työparikseni sain valokuvaaja Samuel Louerannan. Yhteistyö oli sujuvaa, sillä Samuelilla on kokemusta monenlaisista kuvausprojekteista. Kuvissa tulee hienosti esiin suunnittelijoiden iloiset olemukset!

Noora Niinikoski on viihtynyt kankaiden keskellä aina. Kuva: Samuel Loueranta

Noora Niinikoski on Nanson pääsuunnittelija. Hänen toimenkuvaansa kuuluu vaatesuunnittelutiimin johtaminen ja malliston kokonaisilmeestä huolehtiminen. Noora kertoo saaneensa kipinän painokankaisiin lapsuudenkodissa, joka oli täynnä värejä ja kuvioita. Hän päätti jo nuorena seurata tekstiilien ja muodin parissa työskennelleen äitinsä jalanjälkiä ja hakeutui opiskelemaan alaa ensin Lontooseen Central Saint Martiniin ja tämän jälkeen Taideteolliseen korkeakouluun.

Työt Nansolla Noora aloitti keväällä 2015. Tätä ennen hän on työskennellyt Marimekolla, Benettonilla ja itsenäisenä yrittäjänä. Nanson suunnitteluosastoa hän luotsaa raikkaasti ajan hengessä, vanhaa ja uutta sopivasti yhdistellen. Nanson painokuosit hankitaan pääsääntöisesti printtimessuilta ja freelancer-suunnittelijoilta. Nooraa miellyttävät erityisesti kuosit, jotka on piirretty tai maalattu käsin.

Seija Ranttilalta sujuu sekä suunnittelu että valmistus. Kuvassa syntyy Ságat-laukku. Kuva: Samuel Loueranta

Seija Ranttila on freelancer-suunnittelija, jonka työura alkoi vuonna 1990 Finlaysonilta. Sittemmin hän on suunnitellut painokuoseja myös Nansolle, Lennolille ja monille muille tekstiilialan yrityksille. Seijan tie kankaiden pariin on kulkenut kuvataiteen kautta. Inarissa vietettyjen lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen hän opiskeli Limingan taidekoulussa ja aloitti sitten vaatesuunnittelijan opinnot Lahden muotoiluinstituutissa.

Seija on sielultaan taiteilija, mutta inspiroituu myös teollisesta tuotannosta. Hän kertoo Finlaysonilla vaikuttuneensa erityisen paljon siitä, kun tehtaalla meni tuotantoon iso kangaserä, ja painokoneet alkoivat jyllätä luonnonvoimien tavoin. Myös moniosaisten tuotesarjojen luominen oli hänelle mieluisaa. Tällä hetkellä Seija keskittyy omaan Ságat-mallistoonsa, joka on kunnianosoitus saamelaisuudelle ja synnyinseutunsa käsityöperinteelle.

Aini Vaari rakkaan työpöytänsä äärellä. Verhokangas on Tampellan mallistoa. Kuva: Samuel Loueranta

Aini Vaari tunnetaan monista Finlaysonin klassikkomalleista. Lisäksi hän on suunnitellut painokuoseja Tampellalle, E. Heleniukselle ja lukuisille muille yrityksille. Aini aloitti Finlaysonin mallineitinä vuonna 1951 ja suoritti ammattiopinnot kirjekurssilla työn lomassa. Hän työskenteli tehtaan ateljeessa yli kaksikymmentä vuotta ja siirtyi sitten freelancer-suunnittelijaksi.

Aini vertaa teollisen tekstiilisuunnittelijan työtä insinöörin työhön, jota tehdään monialaisena tiiminä ja tekniikan ehdoilla. Hän korostaa myös taitoa havaita asiakkaan tarpeet. Aini on aina ollut vastaanottavainen uusille materiaaleille ja työskentelymenetelmille. Hän pitää uransa yhtenä käännekohtana 1960-lukua, jolloin tekokuidut mullistivat markkinat. Nyt ilmassa on taas uuden tuntu, alan kehitystä sodan jälkeisesta jälleenrakennusajasta digiaikaan seurannut suunnittelija toteaa.

Mistä DOT-lehden löytää?

design_on_tampereUusimman DOT-lehden voit noutaa Tampereen Pakkahuoneella sunnuntaina 23.8. järjestettävältä Designtorilta. DOT:lla on myös jakelupisteitä designputiikeissa, kahviloissa, ravintoloissa, teattereissa, museoissa ja monissa muissa paikoissa eri puolilla kaupunkia. Design on Tampere -yhdistyksen julkaisemassa lehdessä käsitellään paikallista muotoilua ja kaupunkikulttuuria. Lehti ilmestyy kerran vuodessa.

Nautinnollisia lukuhetkiä!

 

 

Kirja-arvio: Käsitöillä ei elä

Esimerkillään Liisa Tuimala osoittaa, että kun visio on tarpeeksi vahva, niin kaikki esteet on ylitettävissä. Kuva: Nouseva Myrsky

Kun visio on vahva, niin esteet ovat ylitettävissä. Kuva: Nouseva Myrsky / Milla Grönman Photography

Latasin eilen koneelleni vastikään julkaistun, provosoivasti nimetyn Käsitöillä ei elä -kirjan. Kirjan kirjoittaja, korusuunnittelija Liisa Tuimala, on toiminut yrittäjänä vuodesta 2012. Hänen yrityksensä Nouseva Myrsky tunnetaan veistoksellisista tuotteistaan, jotka ovat paitsi kauniita, myös synkkiä tai vähintään puhuttelevia. Esimerkkinä mainittakoon uniikkikorumallisto Öljyinen lintu, jonka teema ei esittelyjä kaivanne.

Ohjeita alokkaille ja kertaajille

Käsitöillä ei elä -kirja on ladattavissa ilmaiseksi. Kuva: Nouseva Myrsky.

Käsitöillä ei elä -kirja on ladattavissa ilmaiseksi verkosta. Kuva: Nouseva Myrsky.

Käsitöillä ei elä on suunnattu aloitteleville yrittäjille, mutta sopii kertausharjoitukseksi myös oman aiemmin aloitetun yritystoiminnan kehittäjille. Yrittäjäopiskelijoiden mentorina olen pannut merkille, että samat aiheet mietityttävät kaikkia luovien alojen yrittäjiä uran pituudesta riippumatta. Ikuisuuskysymyksiä ovat muun muassa tuotevalikoiman laajuus, yrityksen tunnetuksi tekeminen, sopivien myyntikanavien valinta, asiakaspalvelun laatu ja oma jaksaminen. Tuimalan oppaassa käsitellään yllä mainittuja aiheita ja esitetään kysymyksiä, mutta ei anneta suoria vastauksia. Ennemminkin opas herättää pohtimaan, mikä juuri oman yrityksen kohdalla on järkevää ja mielekästä sekä rohkaisee suoraan toimintaan omien unelmien saavuttamiseksi.

Jos jotain kaipaisin kirjaan lisää, niin kuvia. Vahvan vision, mieleenpainuvan nimen ja omaperäisten tuotteiden lisäksi Nousevan Myrskyn ehdottomana vahvuutena ovat upeat tunnelmakuvat, joita kirjassa olisi kannattanut hyödyntää. Myös oikoluku olisi ollut paikallaan, vaikka sisällön ollessa riittävän kiinnostava, ei muutama pieni virhe muodostukaan lukemista haittaavaksi ongelmaksi. Kyllä tästä olisi mukava saada myös painettu versio!

Rohkea avautuminen

Öljyinen lintu. Kuva: Nouseva Myrsky.

Liisa Tuimalan ilmaisu on rikasta ja soljuvaa. Erityisesti arvostan sitä, että Tuimala käyttää esimerkkinä omaa yritystään ja kokemuksiaan yrittäjyydestä, eikä suhtaudu itseensä liian vakavasti. Aito avoimuus, ulospäinsuuntautuneisuus ja itsensä likoon laittaminen on designereille mielestäni hieman epätyypillistä, vaikka monet vannovatkin verkostoitumisen ja läpinäkyvyyden nimeen. Tuimala ottaa myös rohkeasti kantaa uransa alkutaipaleella kuulemiinsa epäileviin kommentteihin. Jopa niin rohkeasti, että yksi niistä on päätynyt kirjan nimeksi.

On hyvä huomata, että ollakseen hyödyllinen, yrittäjyyden oppikirjan ei tarvitse olla kaiken kattava tiiliskivi. Tuimalan kirja on sopivan pituinen luettavaksi vaikka kahvitauolla. Iltalukemiseksikin se sopii, koska siinä ei maalailla yöunia vievää kauhukuvaa yrittäjän kivisestä ja väistämättä kadotukseen johtavasta tiestä, vaan rohkaistaan tutkimusmatkalle yrittäjyyden kiehtovaan maailmaan.

Viron vaatetehtaat

Protex Balticin tehdashalliin tulvii luonnonvaloa. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Tehdastyöläisen arkea Protexin ompelimossa. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Mihin ihmeeseen olen taas mennyt ilmoittautumaan, mietin torstaiaamuna kello 1.45, kun herätyskellon raaka pirinä lävisti uneni. Syksyn ensimmäiset yöpakkaset olivat saapuneet, ja ikkunan takana oleva pimeys näytti mustalta aukolta. Reilun tunnin kuluttua nousin kuitenkin jo linja-autoon suuntana Länsisatama, jonne saavuin tasan kello kuusi. Pikkuhiljaa matkaseurakin alkoi valua paikalle, ja jonkin ajan kuluttua paikalla oli kolmetoista tekstiili- ja vaatetusalan ammattilaista sekä matkanjohtajamme, Teollisuustaiteen liitto Ornamon koulutusassistentti Laura Aalto-Setälä.

Päivän virallisena ohjelmana oli tutustuminen kolmeen Tallinnassa sijaitsevaan vaatevalmistajaan sekä Viron taideteollisuus- ja designmuseoon, Eesti Tarbekunsti- ja designmuuseumiin. Tallinnan satamassa meitä oli vastassa paikallisopas, muotoilija Kirsi Miettinen, jonka kanssa pakkauduimme pikkubussiin ja lähdimme ajelemaan keskustan etelälaidalle.

Baltic Intertex

Neuletakki ennen ja jälkeen pesun. Baltic Intertexin toimitusjohtaja kertoo esimerkin kautta tuotetestauksen tärkeydestä. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Neuletakki ennen ja jälkeen pesun. Baltic Intertexin toimitusjohtaja kertoo oikeanlaisen tuoteinformaation tärkeydestä. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Ensimmäinen vierailukohteemme oli Tondissa sijaitseva Baltic Intertex. Yritys on erikoistunut vaatteiden tuotekehitykseen ja tuotantoon, ja tekee yhteistyötä monien suomalaisten designmerkkien kanssa. Baltic Intertexin missiona onkin: ”Annamme suunnittelijan visiolle muodon!”

Baltic Intertexin toimitusjohtaja Ulvi Kala korosti hyvän ja yksilöllisen asiakaspalvelun merkitystä. Käytännössä yhteistyö voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että suunnittelija toimittaa sähköpostitse luonnospiirrokset, ja Baltic Intertexillä hoidetaan kaavoitus, ommellaan mallikappaleet ja valmistutetaan tuotantoerät. Yritys myös opastaa asiakkaitaan monissa asioissa, muun muassa materiaalihankinnoissa ja niiden taloudellisessa käytössä. Kutakin tuotetta hiotaan yhdessä, kunnes se on kaikilta osin tarkoituksenmukainen ja ennen kaikkea teolliseen tuotantoon soveltuva.

Kaikki Baltic Intertexin käyttämät tehtaat sijaitsevat Virossa, koska tuotantoa halutaan valvoa itse. Myös kommunikoinnin on sujuttava, jotta tuotteista tulee juuri sellaisia kuin pitää. Firma ei kilpaile hinnalla, vaan laadulla, ja tämä on toimitusjohtajan esitelmää kuunnellessa helppo uskoa. Muutenkin yrityksellä tuntuu olevan nykyaikainen ja eteenpäin pyrkivä asenne. Ulvi Kala toteaa pariinkiin otteeseen, että tärkeintä on työn ilo!

Protex

Protexilla valmistetaan muun muassa älyvaatteita. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Neuvostohenkisessä ravintola Söökissä nautitun lounaan jälkeen ajoimme Mustaanmäkeen, jossa sijaitsee Protexin Viron konttori ja yksi kolmesta tehtaasta. Protex on norjalainen yritys, jonka asiakkaat tulevat pääasiassa Pohjoismaista. Myyntipäällikkö Diana Strömnes kertoi, että yritys panostaa erityisesti korkeaan laatuun ja vastuulliseen liiketoimintaan.

Pitkien tuotantolinjojen välissä kävellessä huomasi, että tuotantokapasiteetti on huikea. Protex valmistaa ammattitaidolla niin lastenvaatteet, univormut, tekniset tekstiilit kuin älyvaatteetkin. Ompelimossa saimme tutustua muun muassa hopeajohtimia sisältävän, lihasrappeumaa sairastavan ihmisen toimintakykyä ylläpitävän paidan valmistamiseen. Yhden paidan valmistamiseen kuluu aikaa noin kahdeksan tuntia, me toki seurasimme toimitusta vain muutaman minuutin.

Protexilla on kolmisensataa työntekijää. Tehdastyöläisten hyvinvoinnista huolehditaan muun muassa päivittäisellä taukojumpalla. Merkille pantavaa on myös se, että tehdashallien isoista ikkunoista tulvii sisään luonnonvaloa, joka on työssä jaksamisen kannalta aina parempi vaihtoehto kuin pelkkä loisteputkien loimotus.

Maidiga

Viimeinen tehdaskohteemme, Maidiga, sijaitsee Kassisaban alueella. Maidiga on vastikään muuttanut uusiin tiloihin, joissa kaikki toiminnot ovat saman katon alla. Työtä tehdään kahdessa kerroksessa ja tiiviissä tunnelmassa. Tutustumiskierrokselle meidät johdatti myyntipäällikkö Kaja Kerson.

Maidigalla pukupaita syntyy käden käänteessä. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Maidigan erikoisosaamista ovat miesten pukupaidat, joita valmistuu noin kahdensadan kappaleen päivävauhdilla. Kokoushuoneessa oli esillä tehtaan oman tuotemerkin Ewaldin paitoja. Erityistä mielenkiintoa ryhmässämme herätti kauluspaidan viikkaaminen parissa minuutissa myyntikuntoon. Siihen ei moni ornamolainenkaan pysty! Pukupaitojen lisäksi Maidiga valmistaa alihankintana työasuja. Brodeerauskone tikittää puseroiden rintapieliin tuttuja logoja, sillä suurin osa yrityksen asiakkaista tulee Suomesta.

Karnaluks

Kolmannen tehdaskierroksen jälkeen joku ehdotti, että voisimme ennen kahvitaukoa käydä pikaisesti Karnaluksissa, tuossa suomalaistenkin käsityöläisten tuntemassa pyhiinvaelluskohteessa. Vastaavaa tukkuliiketta ei löydy Suomesta, joten ehdotus sai välitöntä kannatusta. Pyörähdimme siis pikaisesti myymälässä, josta löytyy jos jonkinlaista nappia, nauhaa, neulaa ja lankaa. Näkymä ovelta myymälähalleihin oli juuri niin kirjava, kuin muistinkin. Ainakin ensisilmäyksellä voisi kuvitella, että ompelutarviketta, jota Karnaluksista ei saa, ei kyllä saa mistään muualtakaan. Tai no, joku taisi kysyä luomulaatuja… Karnaluks ei ehkä ole paikka, josta kannattaa etsiä ekologisia materiaaleja.

Eesti Tarbekunsti- ja designmuuseum

Viimeinen vierailukohteemme oli vanhassakaupungissa sijaitseva taideteollisuus- ja designmuseo, Eesti tarbekunsti- ja designmuuseum, jossa meidät otti vastaan museonjohtaja Kai Lobjakas. Hän kertoi Viron muotoilun historiasta, museon peruskokoelmasta sekä vaihtuvista näyttelyistä, joita tällä kertaa olivat nuorten muotoilijoiden suunnittelemia asusteita esittelevä Mini-Kaamos ja virolaisen kangasteollisuuden historiasta kertova Tööstustekstiil.

Makupaloja Viron tekstiiliteollisuutta esittelevästä näyttelystä. Kuva Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Makupaloja tekstiiliteollisuutta esittelevästä näyttelystä. Kuva Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Tehtaiden vanhoista mallikirjoista sekä kudotuista ja painetuista kangasnäytteistä tuli mieleen Tampereella toimivan Tekstiiliteollisuusmuseon kokoelmat. Virolaisilla ja suomalaisilla on ollut selvästi samansuuntainen tekstiilimaku, ainakin mitä teolliseen tekstiiliin tulee.

Esillä oli toinen toistaan upeampia kuoseja, joista suurin osa oli tehty kutomalla tai painamalla, jokunen myös nukittamalla. Omaa silmääni hivelivät tietysti kuosiin kudotut sisustuskankaat sekä geometriset jacquard-kankaat. Myös peiteväreillä maalatut kuosiluonnokset olivat kiinnostavia, etenkin kun niiden rinnalla oli samasta aiheesta kutomakoneella tehty versio.

Ajatuksia

Ornamon koulutukset vuonna 2014 ovat saaneet tukea Euroopan  sosiaalirahastolta Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen  myöntämänä

Ornamon koulutukset ovat vuonna 2014 saaneet tukea Euroopan
sosiaalirahastolta, myöntäjänä Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus.

Opintomatka Viroon oli innostava ja avartava. Olin hämmästynyt siitä, kuinka elinvoimainen maan tekstiili- ja vaatetusteollisuus vielä on, ja kuinka siellä on menty eteenpäin siinä, missä Suomessa ollaan taannuttu. Toki matkamme oli vain pintaraapaisu muutamaan pääkaupungissa toimivaan yritykseen.

Reissusta jäi tietysti hyvä fiilis myös siksi, että meillä oli mahtava matkaporukka. Monikaan ei tuntenut ennestään toisiaan, mutta yhteinen sävel löytyi heti laivan aamiaisella. Paluumatkalla olikin jo analysoitu tekstiili- ja vaatetusteollisuuden nykytila, kehitetty alan koulutusta, suunniteltu uusia yhteistyöprojekteja ja haaveiltu tulevista opintomatkoista. Tällaista lisää!

Taidetta ja tekniikkaa saksalaisittain

kutomo

Tekniikan museon miniatyyrikutomossa on kaikki loimilankoja myöten paikoillaan.

Pitkäaikainen haaveeni, Berliinin matka, toteutui syyskuun alussa. Lomailemisen ohella tutustuin kahteen kiinnostavaan museoon: Bauhaus-Archiveen ja Technikmuseumiin. Ensin mainittu sijaitsi valkoisessa funkkisrakennuksessa Tiergartenissa ja jälkimmäinen teräsrunkoisessa lasitalossa Schönebergissä. Molemmista museoista löytyi myös tekstiileille omistettu osasto.

Bauhaus-Archive – annos nykymuotoilun historiaa

Bauhaus-museon perusnäyttelyssä esitellään vuonna 1919 perustetun ja neljätoista vuotta myöhemmin lakkautetun taideteollisuuskoulun, Bauhausin, vaiheita. Nähtävillä on opiskelijoiden ja opettajien (bauhausilaisittain oppipoikien ja mestarien) tekemiä väri- ja sommitteluharjoituksia, esineluonnoksia ja tilasuunnitelmia, valokuvia, käyttöesineiden mallikappaleita ja museokäyttöön alkuperäisten piirrosten mukaan valmistettuja rakennusten pienoismalleja.

Bauhaus

Bauhaus-museo on yksi arkkitehti Walter Gropiuksen taidonnäytteistä. Kuva: Bauhaus-Archiv / Knud Petersen

Peiteväreillä maalatut värikolmiot, -ympyrät ja -harmoniat seinillä palauttivat elävästi mieleeni omat opiskeluajat. Viime vuosisadan alussa tällainen lähestymistapa oli kuitenkin jotain aivan uutta ja radikaalia. Koulun kohtaloksi koituikin lopulta se, että natsit alkoivat rajoittaa sen turmiolliseksi leimaamaansa toimintaa. Bauhausin perinnöksi jäi kuitenkin funktionalismi, joka arkkitehtuurin ja taideteollisuuden tyylisuuntana saavutti maailmalla suuren suosion.

Bauhausilaista tekstiilisuunnittelutaitoa olivat museossa päässeet edustamaan kutojamestarien Gunta Stölzlin ja Otti Bergerin käyttötekstiilit sekä Anni Albersin maalaamat luonnokset. Tekstiilien kuvioinnissa näkyi Bauhausin suosiman taidesuuntauksen, konstruktivismin vaikutus: selkeät geometriset muodot ja tasaiset väripinnat.

Poikkeuksen vallitsevasta tyylistä teki Otti Bergerin kutoma muhkea matto, jonka kuteena oli värikkäitä lankoja ja valkoisia villakiehkuroita. Maton pinta oli pehmeä ja aaltoileva, ja vaikutelma kaikessa luonnollisuudessaan suorastaan juureva. Museossa ei saanut valokuvata, mutta onneksi löysin tämän ihanuuden amerikkalaiselta The Patternbase -sivustolta (viides kuva ylhäältä). Arvelen maton syntyneen materiaalikokeilujen tuloksena, sillä kudontaosastolla testattiin ennakkoluulottomasti erilaisia raaka-aineita.

Bauhaus-Archivessa sai kulumaan mukavasti pari tuntia. Esittelytekstejä oli vähän, joten näyttelystä olisi saanut varmasti enemmän tietoa irti opastetulla kierroksella. Toisaalta joskus on hyvä keskittyä vain katselemaan, ja tämän koruttoman rakennuksen rauhassa mieli kyllä lepäsi. Minua tietysti myös ilahdutti, että näyttelysalissa paraatipaikalla seisoivat ajan patinoimat kangaspuut. En sentään tarttunut sukkulaan, vaikka keskeneräinen työ olisikin kovasti houkutellut!

Deutches Technikmuseum – jokaiselle jotakin

Tekniikan museota luonnehtisin yhdistelmäksi Tampereen työväenmuseo Werstasta, museokeskus Vapriikkia ja mediamuseo Rupriikkia. Saman katon alle pitäisi tosin lisätä vielä automuseo, merenkulkumuseo ja ilmailumuseo. Koska koko museon tutkimiseen olisi kulunut aikaa useampi päivä ja olin liikenteessä verrattain myöhään iltapäivällä, tutustuin tarkemmin vain tekstiilituotantoa esittelevään osastoon.

kankaan viimeistys

Osa kankaiden tuotantoa esittelevää piirrossarjaa vuodelta 1937: prässäys.

Kudontalaitteista näytteillä olivat pöytäkangaspuut, vanhoja teollisia varsikoneita ja jacquard-koneita. Lisäksi esillä oli materiaalinäytteitä ja tietoa niiden alkuperästä sekä käsin piirrettyjä kankaiden rakennekuvia ja perussidoksilla eri materiaaleista kudottuja kangasnäytteitä. Osaston tietopuolinen anti jäi ammattikutojan näkökulmasta laihaksi, mutta visuaalinen nälkä tyydyttyi.

Parasta osastolla oli 30-luvulla piirretty kuvasarja teollisen kankaanvalmistuksen eri työvaiheista sekä hurmaava, nukkekotikokoon rakennettu kutomo. Ihmetystä sen sijaan herätti leivänpaahtimen kokoinen sähkölaite, jolla havainnollistettiin kangaspuiden toimintaa. Heräsi kysymys, eikö täälläkin voisi olla ihan oikeat vipukangaspuut, ja ehkä jopa mahdollisuus kokeilla kutomista.

auton verhoilu

Auton penkki kerros kerrokselta.

Varsinaisen tekstiiliteknologiaa esittelevän osaston lisäksi aihetta sivuttiin myös museon sivurakennuksesta, johon oli koottu erilaisia matkan taittamisen apuvälineitä kävelysauvoista ja hevoskärryistä saksalaisiin automalleihin. Osittain puretun autonpenkin avulla havainnollistettiin, millaisia tuki-, pehmuste- ja päällysmateriaaleja istuimet pitävät sisällään, ja vitriineissä puolestaan esiteltiin verhoilukankaiden kuitusisältöjen kehittymistä perinteisistä luonnonkuiduista kuten jouhista, villasta ja nahasta mikrokuituihin ja muihin synteettisiin materiaaleihin.

Hieman kuivakalta kuulostavasta teemastaan huolimatta rohkenen suositella tekniikan museota kenelle tahansa historiasta kiinnostuneelle. Kierros toinen toistaan hulppeammissa näyttelysaleissa oli nimittäin todella kokonaisvaltainen elämys.