Kilpailusäännöt kuntoon

mattosuunnittelu

Huolimattomasti laadituissa kilpailusäännöissä ei ole päätä eikä häntää.

Tekstiilialan suunnittelukilpailuja on todella harvoin, ja siksi olin innoissani saadessani tiedon Anttilan ja Kodin Ykkösen järjestämästä mattokilpailusta. Kilpailutehtävänä on suunnitella käsin kudottava matto tavarataloissa myytävään Anno-mallistoon. Uusi Anno-klassikko, kuten osallistumisohjeissa vaatimattomasti ilmaistaan. Palkintokin oli houkutteleva: viisituhatta euroa. Ei nyt ihan puhtaana käteen, mutta kuitenkin.

Kuultuani kilpailusta minäkin aloin ideoida uusia mattomalleja. Säännöt luin ylimalkaisesti läpi, ehtisihän niihin tutustua myöhemminkin. Ajattelin, että voisin työstää mattokuoseja syksyn mittaan muiden töiden ohella. Hieman epäselvää tosin oli, odottaako kilpailun järjestäjä kuosiluonnoksia, teknistä piirustusta vai valokuvaa maton protokappaleesta. Suunnitelman muotoa ei nimittäin ole ilmoitettu säännöissä, eikä kilpailun aikana ole mahdollista esittää tarkentavia kysymyksiä.

Kilpailuajan ja mahdollisen verkossa järjestettävän yleisöäänestyksen päätyttyä valitaan finalistit, joiden tulee pyydettäessä toimittaa tuotantokelpoiset originaalit viiden arkipäivän kuluttua valinnasta. Loppukilpailussa mukana olevien töiden määrää ei ole ilmoitettu ennakkoon. Näiden finalistien joukosta tuomaristo valitsee yhden voittajan, joka saa rahapalkinnon ja näkyvyyttä kilpailun järjestäjän sähköisessä ja painetussa markkinointimateriaalissa.

Kaikki oikeudet pidätetään

Onneksi en ehtinyt tarttua siveltimeen, sillä parin viikon kuluttua kilpailun alkamisesta Teollisuustaiteen liitto Ornamon viikkotiedotteessa oli Anno-kilpailua koskeva tiedote. Joku tarkkasilmäinen jäsen oli käynyt kilpailuehdot minua paremmin läpi, ja huomannut niiden olevan erittäin kyseenalaiset. Tässä vaiheessa tutustuin kilpailun sääntöihin itsekin. Niissä sanotaan muun muassa näin:

mattosuunnittelukilpailu

Valkoinen matto olisi taatusti ajaton.

”Osallistumalla kilpailuun kukin osallistuja siirtää kaikki kilpailutyöhön liittyvät tekijän-, malli- ja muut immateriaalioikeudet kilpailun järjestäjälle. Kilpailun järjestäjällä on oikeus muokata kilpailuun osallistunutta kilpailutyötä kilpailun jälkeen ja käyttää kilpailuun osallistuneita töitä rajattoman ajan hyväkseen kaikissa tuoteryhmissä.”

”Kilpailun järjestäjä pidättää oikeuden muuttaa näitä ehtoja, myös jättää voittaja valitsematta.”

Ehto koskee kaikkia kilpailuun osallistuvia, ei vain voittajaa. Jokainen suunnittelualalla toimiva varmasti ymmärtää, mitä tämä sanasta sanaan tulkittuna tarkoittaa. Saman voisi muotoilla myös näin: osallistumalla kilpailuun luovut oikeudestasi käyttää mallia missään muussa tuotteessa, ja vaikka voittoa ei tulisikaan, kilpailun järjestäjä voi hyödyntää työtäsi ikuisesti ilman korvausta.

Tulkinnan vapaus

Suunnittelijoiden oikeuksia polkevista kilpailuehdoista närkästyneenä päätin kirjoittaa kilpailun järjestäjälle sähköpostia, jossa kerroin, mitä mieltä olen asiasta. Seuraavana päivänä sain Anttilan viestintä- ja vastuullisuuspäällikkö Helena Frilanderilta vastauksen:

”Yksiselitteisillä kilpailusäännöillä tavoitellaan sekä kilpailun aikana että mahdollisesti kilpailun jälkeen esiin tulevia epäselvyyksiä. Noudatamme hyviä liike-elämän käytäntöjä sekä tapoja – myös niiden kilpailijoiden kohdalla, jotka eivät kilpailussa mahdollisesti menesty. Mikäli kilpailutöiden joukosta löytyy voittajan lisäksi muita toteuttamiskelpoisia töitä, keskustellaan näiden kilpailijoiden kanssa hyvien liiketapojen mukaisesti kilpailutyön käytöstä. Jokainen kilpailija päättää halukkuutensa osallistua kilpailuun. Kilpailun voittajan kanssa teemme kilpailun päätyttyä tiivistä ja rakentavaa yhteistyötä. Tuomme reilusti esiin voittajan sekä huolehdimme siitä, että hän saa näkyvyyttä ja julkisuutta mediakanavissamme; sekä pyrimme tukemaan voittajaa hänen urallaan.”

Kiitin nopeasta vastauksesta, ja mielessäni kiitin myös siitä, että saan ihan itse päättää osallistunko kilpailuun vai en. Päätin noudattaa Ornamon suositusta ja olla osallistumatta. Jäin kuitenkin miettimään, mitä hyvät liike-elämän käytännöt ja tavat tässä kohtaa tarkoittavat. Entä miksi kilpailua ei ole jo alun alkaen järjestetty niin, että myös osallistujien oikeudet tulisivat huomioiduksi? Onko tällaisella jälkikäteen annetulla ilmoituksella mitään merkitystä, kun kilpailija on kuitenkin ehdotusta lähettäessään sitoutunut noudattamaan säännöissä mainittuja ehtoja?

Reilussa kilpailussa kaikki ovat voittajia
säännöt

Yksiselitteiset säännöt eivät jätä tulkinnan varaa.

Parhaimmillaan suunnittelukilpailut voivat hyödyttää kaikkia osapuolia; niin kilpailun järjestäjää, voittajaa kuin palkintosijojen ulkopuolelle jääneitäkin. Kilpailun myötä järjestäjä saa valita valtavasta määrästä ehdotuksia parhaat päältä, voittaja saa rahapalkinnon ja töitä mallin tuotantokuntoon työstämisen parissa, ja muut osallistujat saavat julkisuutta tai ainakin uusia ideoita omiin tuleviin töihinsä.

Mielestäni yksiselitteiset säännöt ovat sellaiset, joissa ei ole tulkinnan varaa. Tällaisten laatiminen on suunnittelukilpailuissa mutkikasta, mutta ei ymmärtääkseni mahdotonta. Olisi hyvä, jos kilpailusääntöjä olisi jo alusta alkaen laatimassa myös kilpailua koskevan alan, esimerkiksi tässä tapauksessa muotoilualan, edustajia. Tällöin kaikkien oikeudet toteutuisivat, ja mikä tärkeintä, kilpailuun saataisiin mukaan mahdollisimman paljon osallistujia.

Paljon melua painokuoseista

painokangas

Kotikontu. Kuosiluonnos vuodelta 2012.

Marimekon Metsänväki-niminen painokuosi on paljastunut kopioksi ukrainalaisen kansantaiteilijan, Maria Primatšenkon teoksesta. Asiasta uutisoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat. Kuosin suunnittelija, Kristina Isola on myöntänyt plagioineensa kuosin suoraan vuonna 1963 ilmestyneestä lastenkirjasta ja pahoittelee tapahtunutta. Myös Marimekko on pahoillaan asiasta ja pyytää julkisesti anteeksi Suomen kansalta.

Anteeksipyyntö on kaunis ele ja vähintä, mitä vastuunsa tunteva yritys voi tällaisessa tilanteessa tehdä. Mutta vaikka Marimekkoa pidetäänkin suomalaisen designin lippulaivana, niin ei asia sentään kaikkia suomalaisia kosketa. Toki kaikki hyötyvät yrityksen Suomeen maksamista veroista, mutta 2000-luvun retrobuumin harhainen käsitys siitä, että kaikilla suomalaisilla olisi ollut lapsuudenkodissaan Marimekon verhot tai pöytäliina, ei pidä paikkaansa. Meillä ei ainakaan ollut, eikä kyllä monilla ystävillänikään. Vielä 70-luvulla Suomessa oli useita painotaloja, jotka kaikki tekivät näyttäviä kuoseja paksulle puuvillakankaalle. Marimekko oli yksi muiden joukossa, ja seuraavalla vuosikymmenellä alkaneesta tekstiiliteollisuuden ahdingosta huolimatta se onnistui räpiköimään kuiville ja nousemaan Suomen tunnetuimmaksi muotoilubrändiksi.

Eilen paljastuneessa plagiointitapauksessa minua ihmetyttää eniten se, mikä ajaa tunnetun suunnittelijan kopioimaan toisen työtä. Kyllähän ideoita saa hakea ja vaikutteita ottaa, tai vaikka pyytää ihailemansa taideteoksen tekijältä tai tekijänoikeuksien haltijalta lupaa käyttää aihetta oman työnsä pohjana, mutta kaikki muotoilualan ammattilaiset tietävät, että luvaton kopio alkuperäisestä työstä on sekä moraalisesti väärin että laitonta. Toivon, että tämä varsin räikeä kopio on vain yksittäistapaus, jonka kohdalla suunnittelijan harkintakyky on pahasti pettänyt.

Mitä samaan suunnittelijaan kohdistuvaan toiseen kopiointisyytökseen tulee, niin sen olisin ainakin itse valmis painamaan villaisella. Yksittäistä aihetta, tässä tapauksessa neidonhiuspuukasvin lehteä ei kukaan voi omistaa. Onneksi! Joskus kuitenkin käy niin, että sama ajatus putkahtaa monen eri suunnittelijan päähän yhtä aikaa ja lähes samanlaisena. Aivan kuin aiheet leijuisivat mystisesti ilmassa, ja kuka tahansa voisi lainata niitä hetkeksi.

Suunnittelijan vapaus?

kuosi

Tintti. Kuosiluonnos keväältä 2012.

Uutinen herätti minut pohtimaan, onko painokuosien suunnittelijat ajettu niin ahtaalle, että suorituspaineiden alla ideoita ei enää synny luonnostaan, ja kun leipä on revittävä sieltä mistä sen saa, oma taiteellinen rima alenee. Nykyisin lähes kaikki kuosisuunnittelijat työskentelevät freelancereina, eli tekevät malleja itsenäisesti ja kauppaavat niitä eri painotaloille milloin hyvällä, milloin huonolla menestyksellä. Mitä valmiimpi kuosi, sen varmemmin se menee kaupaksi, eli suunnittelijaparat painavat töitä otsa hiessä ja omalla riskillään, ja kangasfirmat saavat poimia parhaat päältä.

Ja valinnanvaraahan riittää, sillä kukapa meistä tekstiilisuunnittelijoista ei olisi ainakin joskus haaveillut saavansa oman kuosinsa teolliseen tuotantoon! Yhden painokuosin myyntihinta on yleensä muutamasta satasesta noin puoleentoista tuhanteen euroon, ja kyseessä on useimmiten kertakorvaus. Ei painokuoseilla siis rikastumaan pääse, koska markkinoille mahtuu samaan aikaan hyvin rajallinen määrä uusia malleja, ja myös vanhoja on uustuotannossa koko ajan. Lisäksi luova työ vaatii aikaa. Uutta ei synny pakon edessä.

Itsekin hakeuduin aikanaan opiskelemaan tekstiilialaa ajatuksena työllistyä painokuosien suunnittelijana. Kangaspuut ja kutomakoneet veivät minut kuitenkin mennessään ja hyvä niin, sillä kuosisuunnittelijana taistelisin satojen lahjakkaiden taiteilijoiden ja muotoilijoiden kanssa samasta leivästä. Viime keväänä kaipasin hieman vaihtelua ja tarjosin kangasmallejani painofirmoille. Suunnittelemani mallit ovat kuitenkin edelleen vapaina ja toivon, että oheiset Kotikontu– ja Tintti-kuositkin nähdään vielä joskus kankaina.

Omaksi iloksi

mallisuoja

Folkki-huopa kudotaan kansanomaisella taalainsidoksella.

Monia mietityttää, mitä maininta ”ei kaupalliseen käyttöön” käsityöohjeiden yhteydessä tarkoittaa. Missä kulkee raja – saako mallia valmistaa vain itselle ja lahjaksi lähipiirille, vai voiko tuotteen tehdä myös tuttavalle materiaalikuluja vastaan?

Käsityölehtien ohjeiden takana ovat useimmiten materiaalien toimittajat, joille uusien mallien julkaiseminen on markkinointikeino. Esimerkiksi kangaspuilla kudottavalla villahuopamallilla lankamyymälä lisää kudontalankojensa menekkiä, ja mitä enemmän kyseistä mallia kudotaan, sitä enemmän lankaa saadaan kaupaksi. Kudonnan harrastaja voi uuden mallin avulla kehittää taitojaan, ja mallin suunnittelijalle maksetaan työstä kertakorvaus.

Koska suunnittelijalla on kuitenkin tekijänoikeudet, ja malli on julkaistu nimenomaan käsityöharrastajien käyttöön, on raja vedettävä johonkin. Laki tekijänoikeuksista ja mallisuojasta on kiemurainen, joten tässä kohtaa kannattaa käyttää maalaisjärkeä.

Omasta mielestäni tuotanto muuttuu kaupalliseksi silloin, kun tekemisen tarkoituksena on ansaita rahaa tai muita vastikkeita. Joidenkin mielestä kaupallista hyötyä on myös se, jos pyytää tuttavaansa valmistamaan mallin itselleen materiaalikuluja vastaan sen sijaan, että ostaisi vastaavan tuotteen kaupasta.

Suurin osa käsityöharrastajista on kuitenkin luovaa ja vaihtelunhaluista porukkaa, joten harva jaksaa suoltaa samaa mallia useampia kappaleita peräkkäin. Yksittäisen kappaleen valmistaminen tuttavan pyynnöstä ei puolestaan taida täyttää rikoksen tunnusmerkkejä, etenkään jos tekijälle ei jää työstä käteen muuta kuin työn ilo.

Olenkin tullut siihen lopputulokseen, että viime kädessä vastuu mallin asiallisesta käytössä on aina tekijällä, tässä tapauksessa käsityöharrastajalla. Jos mallin käyttöoikeudesta on yhtään epävarma, voi kysyä vaikkapa ohjeen laatijan mielipidettä.

Viimeisimmät kudontamallini, villahuovat Folkki ja Svengi, on julkaistu uusimmassa Taito-lehdessä. Toivon, että huopia kudotaan mahdollisimman paljon niin itselle kuin lahjaksikin!