Tekstiiliteollisuusmuseo

tekstiiliteollisuusmuseo_finlayson

Tekstiiliteollisuusmuseon kokoelma on teollistumisen historian kannalta erittäin merkittävä. Etualalla Tampereen kaupungin sydän, Finlaysonin tehdasalue, pienoismallina.

Jos et vielä ole käynyt Työväen museo Werstaalla sijaitsevassa Tekstiiliteollisuusmuseossa, niin nyt on korkea aika tutustua tähään pieneen, mutta merkittävään museoon. Tekstiiliteollisuusmuseo sulkee ovensa huhtikuun alussa, mikä on harmillista, sillä yhtä monipuolista ja hienosti esiteltyä kokonaisuutta ei löydy muualta Suomesta. Mutta ei hätää, esimerkiksi tänään kello 15 museoon voi tutustua opaskierroksella. Toivotaan, että kevättalven aikana tarjolla on vielä muitakin yleisöopastuksia, sillä ainakin oman kokemukseni mukaan ne ovat erittäin asiapitoisia. Hämyisessa tehdassalissa ottamani kuvat eivät sen sijaan tee oikeutta värikkäälle kokoelmalle, joten se kannattaa kokea itse!

tekstiiliteollisuusmuseo

Tunnelmallisessa tehdasmiljöössä on esillä satoja kangasmalleja sekä tekstiiliteollisuuteen liittyviä koneita, esineitä, videoita ja äänitteitä.

jacquard_kangaspuut

Teollistuminen sai alkunsa 1700-luvulla, kun tekstiilejä alettiin valmistaa koneellisesti. Reikäkortilla toimivat jacquard-kangaspuut puolestaan ovat nykyisen tietotekniikan edeltäjä.

kankaat

Rikasta ornamentiikkaa kudottuina kuvioina.

kangasnaytteet

Vanhojen kangasnäytekansioiden aarteita.

lankarullat

Finlaysonin tehtaan lankarullia.

tekstiilimateriaalit

Edessä materiaalinäytteitä, taustalla teollisen vallankumouksen symbolina pidetty kehruukone. Videolla tarinaa teollisen kutomon arjesta.

puuvilla

Tekstiiliteollisuus pohjautuu kuituraaka-aineiden tuotantoon ja jalostamiseen. Vitriinissä maailman eniten viljelty kuitukasvi, puuvilla.

kangastilkut

Tilkkuja eri vuosikymmeniltä.

Työväenmuseo Werstas
Väinö Linnan aukio 8
33210 Tampere
Avoinna ti-su 11-18
Vapaa pääsy.

Tekstiiliteollisuusmuseo on avoinna 2.4.2017 asti.

Tekstiilisuunnittelijan kevätmietteitä

vitali_miagkov_kutojat

Miagkov, Vitali: Kutojat, 1975. Kuva: Helsingin Sanomat 23.2.2016

Valmistuin Wetterhoffilta kesäkuussa 2006. Ajatella, siitä on kohta jo kymmenen vuotta. Opiskeluaika oli ihanaa ja elämä tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia. Ja niinhän se olikin!

Tänä keväänä Fredrika Wetterhoffin vuonna 1885 perustamasta oppilaitoksesta valmistuvat viimeiset tekstiilialan artenomit. Ja juuri tällä hetkellä heillä on meneillään viimeinen tekstiilin oppitunti. En voi olla liikuttumatta ajatellessani asiaa.

Ajatuksiani tänään

Tekstiilit ympäröivät meitä kaikkialla. Ne pehmentävät, lämmittävät, viilentävät, peittävät, paljastavat, suojaavat, eristävät, vaimentavat. Herättävät huomiota. Näyttävät ja tuntuvat hyvältä. Parantavat maailmaa. Koskettavat jokaista.

Tekstiilien parissa työskentelee päivittäin miljoonia ihmisiä. Tekstiilejä ja meitä tekstiilintekijöitä tarvitaan! Hämeen ammattikorkeakoulussa Wetterhoffilla tekstiilialan opetus päättyy, mutta Suomessa ja maailmalla tekstiilien suunnitteleminen ja valmistaminen jatkuu.

Työn iloa uusille ja vanhoille tekstiilialan ammattilaisille!

Pertti Kurikan passikotelot

Passikotelot Pertille, Karille, Samille ja Tonille.

”Mä en oikein tiedä, millaisia ne punkkarit on”, totesi äitini kun kerroin puhelimessa viimeisimmästä projektistani, punkbändi Pertti Kurikan nimipäiville suunnittelemistani passikoteloista. Tämä siitä huolimatta, että lapsuudenkotini kellarissa raikasi suomipunk yötä päivää, ja isän piti alvariinsa huutaa, että nyt se toosa pienemmälle. Samaan aikaan äiti ompeli veljen kloorivalkaistujen farkkujen lahkeita alati kapeammiksi. No, kohta äitikin muistaa, mitä ovat punkkarit, sillä tämänvuotiselta Euroviisu-hehkutukselta ja Pertti Kurikan Aina mun pitää -biisiltä tuskin kukaan voi välttyä.

Tyyli kohdalleen

Passikoteloprojekti sai alkunsa, kun Kehitysvammaisten tukiliiton tiedottaja Jaana Teräväinen otti minuun kevättalvella yhteyttä. Hän oli kuullut, että minulta saattaisi löytyä osaamista tämän tyyppisiin tilaustöihin. Mietin asiaa noin puoli minuuttia, ja ilmoitin ottavani homman vastaan. Vaikka bändin tyyli oli minulle entuudestaan tuttu ja valmistettava kappalemäärä pieni, tehtävä ei ollut sen yksinkertaisempi kuin muutkaan toimeksiannot. Tilaajan toiveena oli, että passikotelot olisivat päheät, rouheat ja miehekkäät, ja niissä saisi mielellään olla Suomen lippu. Punk-henkisyyttäkään ei sopinut unohtaa.

Kierrätysfarkkua väriroiskeilla höystettynä

Hetken tuumailtuani päätin valmistaa kotelot kierrätysmateriaalista vanhalla kunnon tee-se-itse -menetelmällä. Ostin kirpputorilta harmaat pillifarkut ja tilasin Seriväristä mustaa kuultoväriä, valkoista ja sitruunankeltaista peittoväriä sekä neonkeltaista tehosteväriä. Tilausta tehdessä oli mennä sormi suuhun, sillä olen leikkinyt painovärien kanssa viimeksi opiskeluaikoina, kun Ämyrockin 30-vuotisfestareille tarvittiin kangaskasseja. Onneksi valmistaja lähetti minulle seikkaperäisen ohjeistuksen väriaineiden ominaisuuksista.

Halusin passikoteloihin mahdollisimman autenttisen punk-hengen, joten painokuvioita suunnitellessani palasin mielessäni 1980-luvulle. Mietin kuinka hommat tehtiin, kun kuvankäsittelyohjelmat olivat vielä harvojen herkkua, eikä internetistä ladattavista fonttivalikoimista ollut tietoakaan. Päädyin hahmottelemaan toistuvat elementit ensin ruutupaperille, jonka jälkeen sabluunat syntyivät kätevästi kuultopaperista ja piirtoheitinkalvosta. Oli mukavaa askaroida välillä jotain alusta asti omin käsin, ja juuri sopivassa välissä tietokonekin sanoi itsensä irti.

Kuviointia sabluunalla ja vapaasti roiskien.

Kun esivalmistelut oli tehty, suojasin työhuoneen lattian jätesäkillä, sekoitin värit ja aloitin, hmm, taiteellisen työskentelyn. Tavoitteena oli saada aikaan kotikutoisen näköistä jälkeä, joka näyttäisi sattumanvaraiselta, mutta ei kuitenkaan amatöörimäiseltä. Tämä oli yllättävän vaikeaa johtuen siitä, että symmetriaa rakastavana henkilönä minun olisi koko ajan tehnyt mieli korjailla lopputulosta. Mutta sain kuin sainkin käännettyä aivojeni taajuuden sopivasti vinksalleen, enkä sortunut siloitteluun.

 

Sinnikkyys palkitaan

Yleensä valmistutan suunnittelemani tuotteet ompelijalla, koska haluan keskittyä ydinosaamiseeni eli tuotekehitykseen. Tällä kertaa päätin kuitenkin tehdä kaiken itse ja lainasin ystävältäni ompelukonetta. Kanttausvaihteessa tuli taas äitiä ikävä, ja oli soitettava hänen neuvontapuhelimeensa. Uskomatonta, mutta totta, että ihminen voi työskennellä tekstiilialalla osaamatta ommella. Muutamien tuskaisten tuntien kuluttua kankaanpalat ja vinokantit alkoivat kuitenkin järjestyä haluttuun muotoon, ja koteloista tuli käyttötarkoitusta ajatellen juuri oikeanlaiset.

Pertti tutkii saumoja, Toni antaa kommentteja. Kuva: Laura Keski-Hakuni

Iloa puolin ja toisin

Suomen lippu takakannessa anarkistisesti, vaan ei vähätellen.

Olen fanittanut Pertti Kurikan nimipäiviä siitä asti, kun näin yhtyeen vuonna 2011 Ilosaari-rockissa. Seuraavana vuonna ensi-iltansa saanut bändin elämästä kertova Kovasikajuttu-leffa oli niin mieleenpainuva, että sen muisteleminen saa minut edelleen nauramaan, mutta myös liikuttumaan. Luonnollisesti olin siis todella innoissani, kun sain tehtäväkseni suunnitella Pertille, Karille, Tonille ja Samille uniikit passikotelot. Me itse -yhdistys luovutti lahjan pojille eilen, The Best of Greatest Hits -kokoemalevyn julkaisupäivänä. Huomenna bändi lentää Wieniin.

Onnea Euroviisuihin Suomi ja Pertti Kurikan nimipäivät!

Lumoavat raanut

Elsa Montell-Saanio

Raanut Joulusaunassa, Paimenessa ja Elonkorjuun aikaan. 1976. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti.

Lainasin kirjastosta Pirkko Tenkaman ja Sisko Ylimartimon kirjan Arktinen horisontti ja luin sen yhdeltä istumalta. Kirja kertoo tekstiilitaiteilija Elsa Montell-Saanion elämäntyöstä. Rovaniemellä vuonna 1925 syntynyt Montell-Saanio tunnetaan erityisesti värikylläisistä raanuistaan, joita on ollut esillä lukuisissa näyttelyissä eri puolilla maailmaa. Raanuja eli ohuella villalangalla kudottuja perinnetekstiilejä on valmistettu Suomessa 1600-luvulta alkaen. Montell-Saanion omaleimainen tyyli ja vahva taiteellinen näkemys nosti viime vuosisadan puolen välin jälkeen raanut aivan uudelle tasolle, moderniksi taiteeksi abstraktien ryijyjen rinnalle.

Montell-Saanion suunnittelemat raanut valmistettiin Oikaraisten kylällä omassa Lapin raanu -nimisessä kutomossa. Puolisonsa, valokuvaaja Matti Saanion kanssa hän hankki yhteisen näyttely- ja myyntitilan, Raanupirtin. Vanhasta hirsitalosta tuli suosittu turistikohde, johon tuotiin myös valtiovieraita suomalaista tekstiilitaidetta ihailemaan. Montell-Saanio oli taiteilija, mutta myös itsenäinen yrittäjä, ja siten sodanjälkeisen jälleenrakentamisen aikana todellinen uranuurtaja. Tutkija Heli Tuovinen tekee hänen taiteestaan parhaillaan väitöskirjaa Lapin yliopistossa.

Pohjoista kauneutta

Taidetekstiili

Jäämeri. 1964. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Arktinen horisontti avasi minulle aivan uuden näkökulman raanuihin. Olen ollut niiden estetiikasta kiinnostunut jo pitkään, mutta Elsa Montell-Saanion huikean hienot kuvaukset erilaisten värisävyjen ja sommittelujen luomista tunnelmista saivat minut suorastaan hurmioon. Hän maalailee sanoilla yhtä taitavasti kuin väreilläkin, ja kertoo esimerkiksi Varangin vuonolla ideoidun Jäämeri-raanun synnystä näin:

”Minulla ei silloin ollut ollenkaan piirustusvehkeitä mukanani, vaan niinkö syvennyin siihen, millä tavalla se matala merivesi lähtee, menee yhä syvemmäksi, syvemmäksi, syvemmäksi, ja miten se kohtaa horisontin, sen raskaan harmaan taivaan, joka todella oli aika pilvinen, että siinä ei ollut valoa, mutta leppoisa, märkä kevätpäivä.”

Raidoissa elämän kirjo

Raanuista puhuttaessa viitataan yleensä kudonnaiseen, jota hallitsee vaakaraidoitus. Ruudullisten, pitkittäisraitaisten ja kuviollisten raanujen voidaan katsoa olevan raanujen alalajeja ja niistä käytetäänkin omia nimityksiään peilikäs, silmikkoraanu, ruuturaanu, vakoraanu ja vippelä.

Perinnekangas

Riihitanssi. 1976. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Elsa Montell-Saanion raanuissa kuvio syntyy raitaryhmistä. Pintaa rikkoo välillä pieni ruudutus, mutta yleisilme on staattinen. Aihepiiri käsittää monenlaisia asioita taiteilijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista klassiseen musiikkiin, saamelaismytologiaan, arkisiin askareisiin ja juhlapyhiin. Riihitanssi-raanuaan Elsa kuvailee seuraavasti:

”Pannaan koreasti, niinku sanotaan. Siinähän on semmoset maahiset värit. Hyvin tuommoset tummat ja maanläheiset värit olemassa. Siinä on uuden saappaan väri. Ajattelin kuinka jollain renkipojalla on uudet saappaat, narisevat saappaat ja siksi tuo väri, se keltaisen nahan väri, jonka otin siihen vähän niinkö joka raitaan jossakin pilkahtamaan.”

Raanu

Rakotuli. 1948. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Myös Rakotulen syntytarina on mielenkiintoinen:

”Tutkin takkatulen liekkiä aika kauan, mietin, mietin sitä millä tavalla se sininen ja violetti väri siinä liekkiin oikeastaan syntyy ja heitin sinne tuleen kaikenlaista materiaalia, erilaisia papereita, huomasin, että eri paperi palaa eri tavalla ja tuota – ehkä joku tuommonen painomuste ja muu aine, joka siinä paperissa oli, niin se anto erilaisen valon ja kuiva koivuhalko palo eri tavalla ku semmonen hiukan lahonnut koivuhalko.”

Värien voima

Värien käyttäjänä Montell-Saanio on poikkeuksellisen lahjakas. Hän saa sävyt sointumaan yhteen, vaikka niiden yhdistelmät tuntuisivat rikkovan kaikkia väriopin sääntöjä. Kuitenkin, sävyjen ollessa viritetty juuri oikealle lämpö- ja tummuuasteelle, vierekkäin solahtavat luontevasti niin vastavärit kuin murretut ja pastellitkin. Hän on myös värjännyt lankojaan itse ja täydentänyt näin väripalettiaan valmislangoista puuttuvilla sävyillä.

Seinätekstiili

Kaukainen ranta. 1974. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Montell-Saanion tapa tutkia ympäristöä värien kautta ja puhua väreistä kolahtaa sisimpääni. Olen aina kokenut värit jotenkin fyysisesti, osaamatta sen kummemmin eritellä tuntemuksiani. Mikään väri ei kuitenkaan ole yksin miellyttävä tai epämiellyttävä, vaan sen kokee aina suhteessa vallitseviin olosuhteisiin: ennen kaikkea valoon, vieressä oleviin sävyihin ja pintastruktuuriin. Raanuissaan Montell-Saanio on päässyt asian ytimeen, ja saanut mitä erikoisimmat väriyhdistelmät kertomaan yhteistä tarinaa.

Lähde: Tenkama Pirkko & Ylimartimo Sisko 1998 Arktinen horisontti. Helsinki. Akatiimi.

Taidetta ja tekniikkaa saksalaisittain

kutomo

Tekniikan museon miniatyyrikutomossa on kaikki loimilankoja myöten paikoillaan.

Pitkäaikainen haaveeni, Berliinin matka, toteutui syyskuun alussa. Lomailemisen ohella tutustuin kahteen kiinnostavaan museoon: Bauhaus-Archiveen ja Technikmuseumiin. Ensin mainittu sijaitsi valkoisessa funkkisrakennuksessa Tiergartenissa ja jälkimmäinen teräsrunkoisessa lasitalossa Schönebergissä. Molemmista museoista löytyi myös tekstiileille omistettu osasto.

Bauhaus-Archive – annos nykymuotoilun historiaa

Bauhaus-museon perusnäyttelyssä esitellään vuonna 1919 perustetun ja neljätoista vuotta myöhemmin lakkautetun taideteollisuuskoulun, Bauhausin, vaiheita. Nähtävillä on opiskelijoiden ja opettajien (bauhausilaisittain oppipoikien ja mestarien) tekemiä väri- ja sommitteluharjoituksia, esineluonnoksia ja tilasuunnitelmia, valokuvia, käyttöesineiden mallikappaleita ja museokäyttöön alkuperäisten piirrosten mukaan valmistettuja rakennusten pienoismalleja.

Bauhaus

Bauhaus-museo on yksi arkkitehti Walter Gropiuksen taidonnäytteistä. Kuva: Bauhaus-Archiv / Knud Petersen

Peiteväreillä maalatut värikolmiot, -ympyrät ja -harmoniat seinillä palauttivat elävästi mieleeni omat opiskeluajat. Viime vuosisadan alussa tällainen lähestymistapa oli kuitenkin jotain aivan uutta ja radikaalia. Koulun kohtaloksi koituikin lopulta se, että natsit alkoivat rajoittaa sen turmiolliseksi leimaamaansa toimintaa. Bauhausin perinnöksi jäi kuitenkin funktionalismi, joka arkkitehtuurin ja taideteollisuuden tyylisuuntana saavutti maailmalla suuren suosion.

Bauhausilaista tekstiilisuunnittelutaitoa olivat museossa päässeet edustamaan kutojamestarien Gunta Stölzlin ja Otti Bergerin käyttötekstiilit sekä Anni Albersin maalaamat luonnokset. Tekstiilien kuvioinnissa näkyi Bauhausin suosiman taidesuuntauksen, konstruktivismin vaikutus: selkeät geometriset muodot ja tasaiset väripinnat.

Poikkeuksen vallitsevasta tyylistä teki Otti Bergerin kutoma muhkea matto, jonka kuteena oli värikkäitä lankoja ja valkoisia villakiehkuroita. Maton pinta oli pehmeä ja aaltoileva, ja vaikutelma kaikessa luonnollisuudessaan suorastaan juureva. Museossa ei saanut valokuvata, mutta onneksi löysin tämän ihanuuden amerikkalaiselta The Patternbase -sivustolta (viides kuva ylhäältä). Arvelen maton syntyneen materiaalikokeilujen tuloksena, sillä kudontaosastolla testattiin ennakkoluulottomasti erilaisia raaka-aineita.

Bauhaus-Archivessa sai kulumaan mukavasti pari tuntia. Esittelytekstejä oli vähän, joten näyttelystä olisi saanut varmasti enemmän tietoa irti opastetulla kierroksella. Toisaalta joskus on hyvä keskittyä vain katselemaan, ja tämän koruttoman rakennuksen rauhassa mieli kyllä lepäsi. Minua tietysti myös ilahdutti, että näyttelysalissa paraatipaikalla seisoivat ajan patinoimat kangaspuut. En sentään tarttunut sukkulaan, vaikka keskeneräinen työ olisikin kovasti houkutellut!

Deutches Technikmuseum – jokaiselle jotakin

Tekniikan museota luonnehtisin yhdistelmäksi Tampereen työväenmuseo Werstasta, museokeskus Vapriikkia ja mediamuseo Rupriikkia. Saman katon alle pitäisi tosin lisätä vielä automuseo, merenkulkumuseo ja ilmailumuseo. Koska koko museon tutkimiseen olisi kulunut aikaa useampi päivä ja olin liikenteessä verrattain myöhään iltapäivällä, tutustuin tarkemmin vain tekstiilituotantoa esittelevään osastoon.

kankaan viimeistys

Osa kankaiden tuotantoa esittelevää piirrossarjaa vuodelta 1937: prässäys.

Kudontalaitteista näytteillä olivat pöytäkangaspuut, vanhoja teollisia varsikoneita ja jacquard-koneita. Lisäksi esillä oli materiaalinäytteitä ja tietoa niiden alkuperästä sekä käsin piirrettyjä kankaiden rakennekuvia ja perussidoksilla eri materiaaleista kudottuja kangasnäytteitä. Osaston tietopuolinen anti jäi ammattikutojan näkökulmasta laihaksi, mutta visuaalinen nälkä tyydyttyi.

Parasta osastolla oli 30-luvulla piirretty kuvasarja teollisen kankaanvalmistuksen eri työvaiheista sekä hurmaava, nukkekotikokoon rakennettu kutomo. Ihmetystä sen sijaan herätti leivänpaahtimen kokoinen sähkölaite, jolla havainnollistettiin kangaspuiden toimintaa. Heräsi kysymys, eikö täälläkin voisi olla ihan oikeat vipukangaspuut, ja ehkä jopa mahdollisuus kokeilla kutomista.

auton verhoilu

Auton penkki kerros kerrokselta.

Varsinaisen tekstiiliteknologiaa esittelevän osaston lisäksi aihetta sivuttiin myös museon sivurakennuksesta, johon oli koottu erilaisia matkan taittamisen apuvälineitä kävelysauvoista ja hevoskärryistä saksalaisiin automalleihin. Osittain puretun autonpenkin avulla havainnollistettiin, millaisia tuki-, pehmuste- ja päällysmateriaaleja istuimet pitävät sisällään, ja vitriineissä puolestaan esiteltiin verhoilukankaiden kuitusisältöjen kehittymistä perinteisistä luonnonkuiduista kuten jouhista, villasta ja nahasta mikrokuituihin ja muihin synteettisiin materiaaleihin.

Hieman kuivakalta kuulostavasta teemastaan huolimatta rohkenen suositella tekniikan museota kenelle tahansa historiasta kiinnostuneelle. Kierros toinen toistaan hulppeammissa näyttelysaleissa oli nimittäin todella kokonaisvaltainen elämys.

Paljon melua painokuoseista

painokangas

Kotikontu. Kuosiluonnos vuodelta 2012.

Marimekon Metsänväki-niminen painokuosi on paljastunut kopioksi ukrainalaisen kansantaiteilijan, Maria Primatšenkon teoksesta. Asiasta uutisoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat. Kuosin suunnittelija, Kristina Isola on myöntänyt plagioineensa kuosin suoraan vuonna 1963 ilmestyneestä lastenkirjasta ja pahoittelee tapahtunutta. Myös Marimekko on pahoillaan asiasta ja pyytää julkisesti anteeksi Suomen kansalta.

Anteeksipyyntö on kaunis ele ja vähintä, mitä vastuunsa tunteva yritys voi tällaisessa tilanteessa tehdä. Mutta vaikka Marimekkoa pidetäänkin suomalaisen designin lippulaivana, niin ei asia sentään kaikkia suomalaisia kosketa. Toki kaikki hyötyvät yrityksen Suomeen maksamista veroista, mutta 2000-luvun retrobuumin harhainen käsitys siitä, että kaikilla suomalaisilla olisi ollut lapsuudenkodissaan Marimekon verhot tai pöytäliina, ei pidä paikkaansa. Meillä ei ainakaan ollut, eikä kyllä monilla ystävillänikään. Vielä 70-luvulla Suomessa oli useita painotaloja, jotka kaikki tekivät näyttäviä kuoseja paksulle puuvillakankaalle. Marimekko oli yksi muiden joukossa, ja seuraavalla vuosikymmenellä alkaneesta tekstiiliteollisuuden ahdingosta huolimatta se onnistui räpiköimään kuiville ja nousemaan Suomen tunnetuimmaksi muotoilubrändiksi.

Eilen paljastuneessa plagiointitapauksessa minua ihmetyttää eniten se, mikä ajaa tunnetun suunnittelijan kopioimaan toisen työtä. Kyllähän ideoita saa hakea ja vaikutteita ottaa, tai vaikka pyytää ihailemansa taideteoksen tekijältä tai tekijänoikeuksien haltijalta lupaa käyttää aihetta oman työnsä pohjana, mutta kaikki muotoilualan ammattilaiset tietävät, että luvaton kopio alkuperäisestä työstä on sekä moraalisesti väärin että laitonta. Toivon, että tämä varsin räikeä kopio on vain yksittäistapaus, jonka kohdalla suunnittelijan harkintakyky on pahasti pettänyt.

Mitä samaan suunnittelijaan kohdistuvaan toiseen kopiointisyytökseen tulee, niin sen olisin ainakin itse valmis painamaan villaisella. Yksittäistä aihetta, tässä tapauksessa neidonhiuspuukasvin lehteä ei kukaan voi omistaa. Onneksi! Joskus kuitenkin käy niin, että sama ajatus putkahtaa monen eri suunnittelijan päähän yhtä aikaa ja lähes samanlaisena. Aivan kuin aiheet leijuisivat mystisesti ilmassa, ja kuka tahansa voisi lainata niitä hetkeksi.

Suunnittelijan vapaus?

kuosi

Tintti. Kuosiluonnos keväältä 2012.

Uutinen herätti minut pohtimaan, onko painokuosien suunnittelijat ajettu niin ahtaalle, että suorituspaineiden alla ideoita ei enää synny luonnostaan, ja kun leipä on revittävä sieltä mistä sen saa, oma taiteellinen rima alenee. Nykyisin lähes kaikki kuosisuunnittelijat työskentelevät freelancereina, eli tekevät malleja itsenäisesti ja kauppaavat niitä eri painotaloille milloin hyvällä, milloin huonolla menestyksellä. Mitä valmiimpi kuosi, sen varmemmin se menee kaupaksi, eli suunnittelijaparat painavat töitä otsa hiessä ja omalla riskillään, ja kangasfirmat saavat poimia parhaat päältä.

Ja valinnanvaraahan riittää, sillä kukapa meistä tekstiilisuunnittelijoista ei olisi ainakin joskus haaveillut saavansa oman kuosinsa teolliseen tuotantoon! Yhden painokuosin myyntihinta on yleensä muutamasta satasesta noin puoleentoista tuhanteen euroon, ja kyseessä on useimmiten kertakorvaus. Ei painokuoseilla siis rikastumaan pääse, koska markkinoille mahtuu samaan aikaan hyvin rajallinen määrä uusia malleja, ja myös vanhoja on uustuotannossa koko ajan. Lisäksi luova työ vaatii aikaa. Uutta ei synny pakon edessä.

Itsekin hakeuduin aikanaan opiskelemaan tekstiilialaa ajatuksena työllistyä painokuosien suunnittelijana. Kangaspuut ja kutomakoneet veivät minut kuitenkin mennessään ja hyvä niin, sillä kuosisuunnittelijana taistelisin satojen lahjakkaiden taiteilijoiden ja muotoilijoiden kanssa samasta leivästä. Viime keväänä kaipasin hieman vaihtelua ja tarjosin kangasmallejani painofirmoille. Suunnittelemani mallit ovat kuitenkin edelleen vapaina ja toivon, että oheiset Kotikontu– ja Tintti-kuositkin nähdään vielä joskus kankaina.

Kädenojennuksia

Pasmat sekaisin? Ei, vaan hyvässä järjestyksessä.

Viime viikon perjantaina Ornamo ja Grafia jakoivat Muotoilijat ’13 -tunnustuspalkinnon kuudelle ansioituneelle jäsenelleen. Vuoden muotoilijoiksi julistettiin tekstiilitaiteilija Maiju Ahlgrén, vaatesuunnittelija Saila Härkki, keramiikkataiteilija Outi Leinonen, teollinen muotoilija Reijo Markku, sisustusarkkitehti Päivi Meuronen ja graafikko Kasper Strömman.

Olin ilahtunut kuullessani, että espoolainen Maiju Ahlgrén sai Vuoden tekstiilitaiteilija -tittelin. En tunne Maijua henkilökohtaisesti, mutta hänen töissään on aina jotain sykähdyttävää. Ensimmäisen kerran tutustuin taiteilijan teoksiin vuonna 2009 järjestetyssä Tekstiilitaide nyt -triennaalissa Designmuseossa. Piilevää tekstiilitaidetta -installaatioon kuului satoja erilaisilla kankailla päällystettyjä rintanappeja, joihin oli kirjottu käsityöhön liittyviä sanoja ja sanontoja. Siis sellaisia, joita viljelemme arkisessa kielenkäytössä ihan huomaamattamme, ajattelematta sen kummemmin niiden alkuperää.

Olen miettinyt tuota näyttelytyötä jälkeenpäin vielä moneen otteeseen, ja yrittänyt muistella erityisesti kutomiseen viittaavia lausahduksia. Yksi näistä on sanonta ”pasmat sekaisin”. Pasma on nimittäin lankavyyhdin osa, jossa on tietty määrä lankoja järjestyksessä. Vyyhdissä voi olla useampi pasma, jotka on erotettu toisistaan niin sanotuilla pasmalangoilla. Jos nämä langat katkaistaan ennen kuin vyyhti on kunnolla selvitetty ja aseteltu vyyhtitelineelle, voi käydä huonosti: pasmat menevät sekaisin, ja sen jälkeen vyyhdin käsitteleminen on yhtä takkuamista. Kun sotku on viimein setvitty, kutoja onkin jo rättiväsynyt. Vielä ikävämpää on, jos työn punainen lanka on kokonaan kadonnut!

Pehmeitä kannanottoja

Oma merkkilaukkuni.

Oma merkkilaukkuni.

Maiju Ahlgrénin töihin on usein sisällytetty jokin mielipide tai kannanotto. Esimerkiksi Arjen Louis Vuittonit -teos on vastaisku oman identiteetin rakentamiselle kalliiden merkkituotteiden varaan. Taiteilijalla itsellään ei ole kiinnostusta maksaa käsilaukusta tuhansia euroa, joten hän on ylevöittänyt oman arkensa koristelemalla lähikauppojen kangaskassit kimaltelevilla metallilankakirjailuilla ja jalokiviä muistuttavilla strasseilla. Ja kuten luksustuotteen henkeen kuuluu, liikkeiden logot on jätetty näyttävästi esille. Katsaus omaan kassivalikoimaani paljastaa, että minäkin taidan olla merkkiuskollinen: työhuoneen naulakossa komeilee kokonaiset kolme Annansilmät-Aitan punaisella kukalla varustettua puuvillakassia!

Maijun viimeisin tempaus, Villainen kädenpuristus, on saanut minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että kyseessä on poikkeuksellisen rohkea persoona ja ennen kaikkea hyvä tyyppi. Villainen kädenpuristus on huomionosoitus heille, jotka ovat jääneet ilman ”kultaista kädenpuristusta” tai muutakaan maallista mammonaa. Eräänä helmikuisena päivänä tekstiilitaiteilija kiinnitti huomionsa ihmisiin, jotka seisoivat lumituiskussa satojen metrien mittaisessa leipäjonossa. Silloin hän päätti tarttua virkkuukoukkuun ja tehdä Pelastusarmeijan avustamalle joukolle ison pinon erikokoisia ja -näköisiä lapasia. Yllättävän lapaslahjan tarkoitus oli tietysti lämmittää niiden saajien käsiä ja mieltä, mutta taustalla oli myös halu ottaa kantaa vakavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan, taloudelliseen epätasa-arvoon.

Lapasten virkkuuohjeet löytyvät Villainen kädenpuristus -sivustolta.