Arvostakaa villasukkianne

Eila Anttila neuloo villasukkia kasvivärjäämistään langoista. Raitasukkia ja neulelankoja saa Punomon verkkokaupasta. Kuva: Eila Anttila

Syksy on saapunut, ja koleiden säiden myötä vanhat kunnon pässinpökkimät löytävät tiensä sukkalaatikosta aktiivikäyttöön. Minullakin on tällä hetkellä jalassani polviin asti ulottuvat sukat punaharmaalla punoskuvioinnilla. Neulemalli tunnetaan nimellä entrelac – kotoisammin konttineule – googletin juuri! Sukkani ovat kotoisin Oulusta. Tekijää en tiedä, koska olen saanut ne lahjaksi.

Villasukkiin suhtaudutaan yllättävän tunteellisesti. Yhden mielestä ainoa oikea väri on harmaa. Toisen mielestä värillä ei ole väliä, kunhan ovat oman mummon kutomat. Kolmas on sitä mieltä, että villasukkien on oltava löysät, ja neljännen mieleen ovat jalanmyötäiset. Viides puolestaan sanoo, että villasukkia ei tarvitse sen kummemmin ajatella, koska niitä vain ilmaantuu jostain ihan riesaksi asti.

Itse olen ajatellut villasukkia hyvinkin paljon. En niinkään sukankuluttajan tai puikonheiluttajan näkökulmasta, vaan liiketoiminnan kannalta. Lähes kaikissa käsitöiden hinnoittelua koskevissa nettikeskusteluissa nostetaan nimittäin esille kysymys, kuinka paljon villasukkien tulisi maksaa, ja toisaalta paljonko ne saavat maksaa. Aihe tuntuu olevan aina ajankohtainen, ja siksi haluan käsitellä sitä blogissani, vaikka itselläni sukkapuikot pysyvät hädin tuskin kädessä.

Villasukkien hinnoittelu – maalaisjärkeä vai rakettitiedettä?

Eija Rekolan Jouluaatto-sukkia kelpaa käyttää läpi vuoden. Kuva: Eija Rekola / Taitaentehty

Eija Rekolan Jouluaatto-sukkia kelpaa käyttää läpi vuoden. Kuva: Eija Rekola / Taitaentehty

Villasukkien hinnoittelemiseen pätevät samat säännöt kuin muidenkin käsitöiden. Helmikuussa 2013 kirjoittamassani artikkelissa kerroin aiheesta yleisesti. Nyt lähestyn asiaa käytännönläheisestä näkökulmasta ja esittelen kuvitteellisen neuleyrittäjän hinnoittelulaskelman. Samanlaisia laskelmia voi hyvin käyttää muidenkin käsitöiden hinnoittelemiseen.

Esimerkkinä laskelmassa ovat yksiväriset käsin neulotut perussukat, joiden koko on 37–39. Sukkiin on kiinnitetty kartonkinen etiketti, jossa on valmistajan logo ja tuotetiedot. Sukat valmistetaan piensarjatuotantona, yhden tuotantoerän koko on 50 sukkaparia. Neuloja on yksinyrittäjä, joka työskentelee kotinsa yhteydessä olevassa verstaassa ja myy sukkia omassa verkkokaupassaan.

Hinnoittelulaskelmassa on huomioitava:

  • Materiaalikulut
  • Työkustannukset
  • Ulkopuoliset palvelut
  • Myyntikate
  • Arvonlisävero

Materiaalikulut

Villalangan menekki yhtä sukkaparia kohti on keskimäärin 150 grammaa eli koko tuotantoerään kuluu lankaa 7,5 kilogrammaa. Langan kilohinta tukussa on 20 euroa ja toimituskulut 10,00 euroa.

  • Materiaalikulut: 7,5 x 20,00 e + 10,00 e = 160,00 e (3,20 e/sukkapari)

Työkustannukset

Yhden sukkaparin neulomiseen kuluu ammattineulojalta aikaa keskimäärin viisi tuntia, eli viidenkymmenen kappaleen tuotantoerään kuluu 250 tuntia. Tuntipalkaksi neuloja on määritellyt 8,67 euroa, joka on tekstiili- ja vaatetusteollisuuden työehtosopimuksen mukainen minimituntipalkka.

Sivukulukertoimekseen yrittäjä on määritellyt 1,8. Kertoimeen sisältyvät Yel-vakuutus ja muut henkilökohtaiset vakuutukset. Myös loma on ansaittava itse, jos sellaista aikoo pitää.

  • Työtuntien määrä: 250
  • Tuntipalkka (brutto): 8,77 e
  • Sivukulukerroin: 1,8
  • Työkustannukset sisältäen Yel:n ja muut sivukulut: 250 x 8,77 e x 1,8 = 3946,50 e (78,93 e/sukkapari)

Tässä kohtaa yrittäjä kauhistuu. Pelkät työkustannukset ovat lähes kahdeksankymppiä! Yön pitkinä tunteina hän tekee laskelmia ja toteaa yrittäjätulojensa jäävän alle Yel-tulorajan, sillä eihän kukaan ehdi neuloa villasukkia käsin niin paljon, että niistä kertyisi yli 7400 euron vuosiansiot. Virallisesti Yel-työtulo pitäisi tosin määritellä työpanoksen, eikä todellisten tulojen mukaan. Yrittäjä päättää irtisanoa Yel-vakuutuksen ja muut henkilökohtaiset vakuutukset silläkin uhalla, että tämä saattaa myöhemmin kostautua. Tuntipalkastakin on tingittävä, sillä yrittäjä on tehnyt markkinatutkimusta ja todennut villasukkien hintahaarukan olevan noin 5-45 euroa. Hän päättää lohkaista leivästään puolet, ja tyytyä vajaan viiden euron tuntitaksaan. (Tässä kohtaa on selvennettävä, että esimerkkiyrittäjä on täysin kuvitteellinen, enkä kehota ketään riistämään itseään!)

  • Työkustannukset ilman Yel:ä ja muita sivukuluja: 250 x 4,39 e = 1097,50 e (21,95 e/sukkapari)

Ulkopuoliset palvelut

Tuote-etiketit tilataan paikallisesta tulostuspalvelusta ja noudetaan itse. Hintaa viidenkymmenen kappaleen tulostamiselle ja leikkaamiselle tulee yhteensä 25 euroa.

  • Ulkopuoliset palvelut: 1 x 25,00 e = 25,00 e (0,50 e/sukkapari)

Omakustannushinta

Kun yllä mainitut kulut eli materiaalit, työkustannukset ja ulkopuoliset palvelut ynnätään, saadaan tuotantoerän omakustannushinnaksi 1282,50 euroa. Yrittäjältä kuluu siis yhden sukkaparin tuottamiseen 25,65 euroa. Tässä hinnassa ei ole vielä yhtään katetta, eli rahaa, jolla yritystoiminta pyörii, voitosta puhumattakaan.

Myyntikate

Yrittäjä on määritellyt katteekseen 15 prosenttia verottomasta myyntihinnasta. Tähän hän on sisällyttänyt muun muassa verkkosivujen ylläpidon, pakkaustarvikkeet, muuhun kuin tuotteiden valmistamiseen kuluvan työajan, puhelimen, nettiliittymän, matkakulut sekä muut yritystoiminnasta aiheutuvat kustannukset. Viidentoista prosentin kate on pieni, mutta sillä saa juuri ja juuri peitettyä yrityksen kulut. Voitto jää haaveeksi, mutta onhan työn ilo.

Myyntikate on nimensä mukaisesti osuus myyntihinnasta, joten tässä kohtaa tuleekin tenkkapoo, sillä myyntihinta ei ole vielä tiedossa. Mutta ei hätää. Kun omakustannushinta ja kateprosentti tiedetään, loppu on puhdasta matematiikkaa.

Veroton myyntihinta

  • Omakustannushinta: 1282,50 e
  • Kateprosentti: 15
  • Jakaja: 0,85*
  • Veroton myyntihinta: 1282,50 e / 0,85 = 1508,82 e (30,18 e/sukkapari)

* En osaa avata jakajan syntymekasmia sen kummemmin, kuin että oikean jakajan saa, kun yhdestä kokonaisesta, täyttä sataa prosenttia kuvaavasta desimaaliluvusta (1,00) vähentää halutun viidentoista prosentin myyntikatetta kuvaavan osuuden (0,15). Eli näin: 1,00 – 0,15 = 0,85.

Kun omakustannushinnan 1282,50 euroa jakaa 0,85:lla, lopputulokseksi saadaan veroton myyntihinta 1508,82 euroa. Kun tästä vähennetään 15 prosentin kate, jää jäljelle omakustannushinta. Joskus laskukaavoja on helpompi soveltaa käytännössä kuin selittää!

Verollinen myyntihinta

Kun villasukkien veroton hinta on saatu selville, siihen on lisättävä vielä arvonlisävero. Näin saadaan selville verollinen myyntihinta eli sen hinta, joka asiakkaalta pyydetään. Arvonlisävero on prosenttiosuus verottomasta myyntihinnasta, ja siksi verollisen hinnan laskemisessa voidaan käyttää suoraa kerrointa.

  • Veroton myyntihinta: 1508,82 e
  • Verokanta: 24 %
  • Kerroin: 1,24
  • Verollinen myyntihinta: 1508,82 e x 1,24 = 1870,94 e (37,42 e/sukkapari)
Jaana Huhtasen neulekoneella syntyy kaunista jälkeä. Aino- ja Janne-sukat. Kuva Jaana Huhtanen Design / Sibelius Center

Jaana Huhtasen neulekoneella syntyy kaunista jälkeä. Aino- ja Janne-sukat. Kuva Jaana Huhtanen Design / Sibelius Center

Yhden sukkaparin hinnaksi tulee 37,42 euroa. Ehkä hintalapussa voisi lukea tasan kolmekymmentäseitsemän tai -kahdeksan, mutta joka tapauksessa hintatason on oltava tätä luokkaa, jos tavoitellaan edes  jonkinlaista tuottoa. Mutta mutta, vaikka villasukkia neuloisi yhden parin kuukauden jokaisena arkipäivänä, kuukausipalkka jäisi alle neljän ja puolen sadan euron!

Tässä vaiheessa on jo myönnettävä, että käsin neulotuilla villasukilla ei elä. On joko tehtävä ohessa jotain muuta tai siirryttävä kustannustehokkaampaan koneneulontaan. Tietysti yksi tapa olisi kehittää omista sukkamalleistaan omaleimaisia brändituotteita ja suunnata markkinointi sellaisiin maihin, joissa sukankudontaa ei pidetä enää kansalaistaitona.

Lämmittää jalkoja, kuumentaa tunteita

Internetissä villasukkakeskustelu käy kuumana: ”Kuinka joku kehtaa pyytää villasukista kolmekymppiä”, Villasukista ei missään nimessä pidä maksaa yli viittätoista euroa”, ”Kukaan itseään arvostava käsityöläinen ei myy villasukkia alle kahdenkymmenenviiden euron”, ”Minä teen villasukkani itse kaupan alennuslangoista”, ”isoäitini kutoi villasukkia koko ikänsä, eikä koskaan pyytänyt niistä mitään”  ja niin edelleen.

Ammattilainen käyttää korkealaatuisia materiaaleja.   Kuva: Eila Anttila / Punomo

Ammattilainen käyttää korkealaatuisia materiaaleja. Kuva: Eila Anttila / Punomo

Ovatko villasukat ihmisen perusoikeus, jonka edessä käsityöläisten pitäisi taipua tekemään kannattamatonta työtä? Mielestäni eivät, vaikka toki soisinkin kaikkien saavan nauttia villasukkien lämmöstä. Toivoisin, että jokainen käsityöläinen arvostaisi työtään sen verran, että rohkenisi pyytää siitä asianmukaisen hinnan. Hinnan ei tarvitse hipoa pilviä, mutta ei myöskään voi olla niin, että myyjä joutuu maksajaksi.

Kriittisestä kirjoituksestani huolimatta minulla ei ole mitään sitä vastaan, että villasukkia neulotaan hyväntekeväisyyteen ja läheisille lahjaksi. Tällainen toiminta on jopa suotavaa, koska inhimillistä lämpöä ei voi olla koskaan liikaa.

Ps. Kuvissa esiintyviä villasukkia voi ostaa seuraavista verkkokaupoista: Punomo (Eila Anttila), Taitaentehty (Eija Rekola) ja Sibelius Center (Jaana Huhtanen).

Mainokset

Käsityön hinnoittelu

käsityön hinta

Käsityön hinnoittelu on vaikeaa, vaan ei mahdotonta.

Omien tuotteiden hinnoittelu on käsityöläiselle ikuinen pulma. Yrityskursseilla ja internetin markkinointioppaissa tarjotaan jos jonkinlaisia hinnoittelumalleja, joita on kuitenkin vaikea soveltaa materiaalilähtöisiin ja pitkälti yrittäjän henkilökohtaiseen työpanokseen perustuviin luomuksiin. Kaikille hinnoitteluongelman kanssa kamppaileville suosittelisin viiden kohdan listaa, joka antaa osviittaa myyntihinnan laskemiseksi:

  1. Materiaalikustannukset
  2. Oma palkka
  3. Ulkopuoliset palvelut
  4. Kate
  5. Arvonlisävero

Kun laskelmissa huomioi kaikki yllä olevat seikat, saadaan tuotteelle myyntihinta, joka yrittäjän on tuotteestaan saatava, jotta toiminta olisi kannattavaa. Lista toimii erityisen hyvin piensarjatuotannon kohdalla, eli silloin, kun samanlaista tuotetta valmistetaan vaikkapa kymmenen, viisikymmentä tai sata kappaletta. Hinta lasketaan ensin koko tuotantoerälle ja jaetaan sitten kappalemäärällä.

Tämän ohella on tietysti huomioitava muitakin asioita, kuten vastaavien tuotteiden hintataso, mahdollisten jälleenmyyjien hintakertoimet, yrityksen markkinointistrategia ja lopulta se, kuinka paljon asiakkaat ovat tuotteesta valmiita maksamaan. Ohjeistus onkin enemmän suunnan näyttäjä kuin patenttiratkaisu.

Materiaalikustannukset

Materiaalikustannuksia ovat tuotantoerään kuluvat raaka-aineet sekä näiden toimitus- ja rahtikulut. Raaka-aineiden menekkiin on hyvä lisätä myös muutama hukkaprosentti, koska tuotannossa syntyy väistämättä jonkin verran jätettä tai vaikeasti hyödynnettävää ylijäämämateriaalia. Lisäksi kustannuksia syntyy tuotepakkauksista, tuotteisiin kiinnitettävistä etiketeistä ja muusta graafisesta materiaalista.

Oma palkka

Käsityöyrittäjän palkka muodostuu yleensä itse määritellystä tuntipalkasta, joka kerrotaan työn ammattimaiseen suorittamiseen kuluvalla tuntimäärällä. Työtuntien laskennassa kannattaa huomioida kaikki tuotantoon liittyvät toiminnot, kuten työn esivalmistelut, tuotteiden pakkaaminen ja jälkien siivoaminen. Tuntipalkan lisäksi yrittäjän on sisällytettävä tuotteen hintaan palkan sivukulut, joita ovat yrittäjäeläkemaksu sekä sairaus- ja tapaturmavakuutus. Sivukuluihin lasketaan myös loma-ajan palkka, vaikka käsityöyrittäjät eivät välttämättä käsitettä tunnekaan…

Työstä veloitettava tuntitaksa saadaan kertomalla palkka sivukulukertoimella, joka laskentatavasta riippuen voi hieman vaihdella. Kertoimen laskentaan ei siis ole yksiselitteistä ohjetta, mutta jos käsityöyrittäjän kertoo bruttopalkkansa esimerkiksi kahdella, niin ei voi mennä ainakaan kovin paljon pieleen.

Ulkopuoliset palvelut

Ulkopuolisia palveluja ovat kaikki alihankintana teetetyt työvaiheet tai muut toisen yrityksen suorittamat, tuotteen tai sen osien suunnitteluun tai valmistamiseen kohdistuvat työt. Palvelun tarjoaja laskuttaa työstä sovitun summan, joka sisällytetään tuotteen hintaan.

Kate

Katteella tarkoitetaan osuutta, joka myynnistä jää, kun omakustannushinta (kaikki yllä mainitut kustannukset) on vähennetty. Tällä nimensä mukaisesti katetaan yrityksen muut kulut kuten työtilan vuokra, sähkö ja vesi, puhelin- ja nettiliittymä, kirjanpito, työvälinehankinnat, laitteiden huoltaminen ja omaisuusvakuutukset. Katteeseen on sisällytettävä myös työaika, joka yrittäjältä kuluu muuhun kuin varsinaisten tuotteiden valmistamiseen. On tehtävä tuotekehitystä, laskettava tarjouksia, käytävä asiakkaiden luona, haettava paketteja postista ja niin edelleen.

Katetarpeen laskemiseen on olemassa erilaisia laskukaavoja, mutta useimmiten pienyrittäjälle riittää kokemuksen kautta tuleva näppituntuma. Monesti on järkevää käyttää eri tuoteryhmillä eri kateprosenttia, esimerkiksi niin että tuotteilla joiden omakustannushinta on pienempi, on suurempi kate ja päinvastoin.

Yleensä kate on se josta tingitään, jos tuotteen myyntihinta uhkaa nousta liian korkeaksi. Täysin katteetonta myyntiä ei kuitenkaan kannata harjoittaa, jos liiketoiminnan haluaa jatkuvan pitkällä tähtäimellä. Riittävä kate turvaa yrityksen toiminnan ja tulevaisuuden.

Arvonlisävero

Arvonlisävero on tuotteiden ja palvelujen kulutukseen kohdistuva vero, joka lisätään tuotteen hintaan, ja jonka yrittäjä sitten tilittää verottajalle. Arvonlisäveroa vastaava summa kannattaa lisätä tuotteen hintaan, vaikka ei liikevaihtonsa puolesta olisikaan arvonlisäverovelvollinen. Jälkikäteen hintoja on nimittäin lähes mahdotonta nostaa neljänneksellä, etenkin jos asiakaskunta on jo vakiintunut.

Arvonlisäverovelvolliseksi voi ilmoittautua, vaikka liikevaihto jäisikin alle verottajan asettaman alarajan. Tällöin kaupankäynti muiden yritysten, esimerkiksi jälleenmyyjien kanssa sujuu mutkattomammin, ja myös omat hankinnat ovat vähennyskelpoisia. Vähäistä liiketoimintaa harjoittavat voivat tilikauden päättyessä hakea alarajahuojennusta, joka on porrastettu yrityksen liikevaihdon mukaan.