Lapsenkantoliina suomalaisuuden symbolina

kantoliinakangas

Kide-kantoliina matkaa maailmalle. Kuva: Liinalapsi / Uljana Rättel

Karkelon, Kultavillan ja Liinalapsen yhteistyössä kehittämä Kide-kantoliina on esillä Designmuseon 100 esinettä Suomesta -näyttelyssä. Näyttely esittelee yhden esineen jokaista Suomen itsenäisyyden vuotta kohti. Kantoliina edustaa vuotta 2013.

baby_sling_kide

Kide-kangasta. Kuva: Liinalapsi

Kide-kantoliina on osa Liinalapsen Vanamo-mallistoa, jonka tuotteet kudotaan ja ommellaan Suomessa. Koristeelliseen kuvioon on ammennettu vaikutteita kansanperinteestä ja kansallisromantiikasta. Kantoliina on lapsen kantamiseen tarkoitettu väline, joten kankaan suunnittelussa on huomioitu myös tekniset ominaisuudet.

Idea lapsen kantamisesta liinan avulla on satoja vuosia vanha, mutta länsimaissa painunut välillä unholaan. Suomessa niin sanottu liinailukulttuuri on noussut uudelleen pintaan 2000-luvulla, ja liinoissa kulkevat niin vastasyntyneet kuin isommatkin lapset.

Kansainvälistä kulttuuriyhteistyötä

100 esinettä Suomesta -näyttely on Suomen Viron-instituutin organisoima ja sen on kuratoinut kirjailija, taidehistorioitsija Anna Kortelainen ja muotoilija Pekka Toivanen. Helsingin jälkeen näyttely matkaa Tallinnaan, Osloon, Madridiin ja Riiaan.

Designmuseo, Helsinki 23.3.-28.5.2017
Maarjamäe loss, Tallinna 10.6.-20.8.2017
Norsk Teknisk Museum, Oslo 7.9.-30.10.2017
Museo Nacional de Artes Decorativas, Madrid 16.11.2017-14.1.2018
Dekoratīvās mākslas un dizaina muzejs, Riika 7.2.-15.4.2018

Tekstiiliteollisuusmuseo

tekstiiliteollisuusmuseo_finlayson

Tekstiiliteollisuusmuseon kokoelma on teollistumisen historian kannalta erittäin merkittävä. Etualalla Tampereen kaupungin sydän, Finlaysonin tehdasalue, pienoismallina.

Jos et vielä ole käynyt Työväen museo Werstaalla sijaitsevassa Tekstiiliteollisuusmuseossa, niin nyt on korkea aika tutustua tähään pieneen, mutta merkittävään museoon. Tekstiiliteollisuusmuseo sulkee ovensa huhtikuun alussa, mikä on harmillista, sillä yhtä monipuolista ja hienosti esiteltyä kokonaisuutta ei löydy muualta Suomesta. Mutta ei hätää, esimerkiksi tänään kello 15 museoon voi tutustua opaskierroksella. Toivotaan, että kevättalven aikana tarjolla on vielä muitakin yleisöopastuksia, sillä ainakin oman kokemukseni mukaan ne ovat erittäin asiapitoisia. Hämyisessa tehdassalissa ottamani kuvat eivät sen sijaan tee oikeutta värikkäälle kokoelmalle, joten se kannattaa kokea itse!

tekstiiliteollisuusmuseo

Tunnelmallisessa tehdasmiljöössä on esillä satoja kangasmalleja sekä tekstiiliteollisuuteen liittyviä koneita, esineitä, videoita ja äänitteitä.

jacquard_kangaspuut

Teollistuminen sai alkunsa 1700-luvulla, kun tekstiilejä alettiin valmistaa koneellisesti. Reikäkortilla toimivat jacquard-kangaspuut puolestaan ovat nykyisen tietotekniikan edeltäjä.

kankaat

Rikasta ornamentiikkaa kudottuina kuvioina.

kangasnaytteet

Vanhojen kangasnäytekansioiden aarteita.

lankarullat

Finlaysonin tehtaan lankarullia.

tekstiilimateriaalit

Edessä materiaalinäytteitä, taustalla teollisen vallankumouksen symbolina pidetty kehruukone. Videolla tarinaa teollisen kutomon arjesta.

puuvilla

Tekstiiliteollisuus pohjautuu kuituraaka-aineiden tuotantoon ja jalostamiseen. Vitriinissä maailman eniten viljelty kuitukasvi, puuvilla.

kangastilkut

Tilkkuja eri vuosikymmeniltä.

Työväenmuseo Werstas
Väinö Linnan aukio 8
33210 Tampere
Avoinna ti-su 11-18
Vapaa pääsy.

Tekstiiliteollisuusmuseo on avoinna 2.4.2017 asti.

Lumoavat raanut

Elsa Montell-Saanio

Raanut Joulusaunassa, Paimenessa ja Elonkorjuun aikaan. 1976. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti.

Lainasin kirjastosta Pirkko Tenkaman ja Sisko Ylimartimon kirjan Arktinen horisontti ja luin sen yhdeltä istumalta. Kirja kertoo tekstiilitaiteilija Elsa Montell-Saanion elämäntyöstä. Rovaniemellä vuonna 1925 syntynyt Montell-Saanio tunnetaan erityisesti värikylläisistä raanuistaan, joita on ollut esillä lukuisissa näyttelyissä eri puolilla maailmaa. Raanuja eli ohuella villalangalla kudottuja perinnetekstiilejä on valmistettu Suomessa 1600-luvulta alkaen. Montell-Saanion omaleimainen tyyli ja vahva taiteellinen näkemys nosti viime vuosisadan puolen välin jälkeen raanut aivan uudelle tasolle, moderniksi taiteeksi abstraktien ryijyjen rinnalle.

Montell-Saanion suunnittelemat raanut valmistettiin Oikaraisten kylällä omassa Lapin raanu -nimisessä kutomossa. Puolisonsa, valokuvaaja Matti Saanion kanssa hän hankki yhteisen näyttely- ja myyntitilan, Raanupirtin. Vanhasta hirsitalosta tuli suosittu turistikohde, johon tuotiin myös valtiovieraita suomalaista tekstiilitaidetta ihailemaan. Montell-Saanio oli taiteilija, mutta myös itsenäinen yrittäjä, ja siten sodanjälkeisen jälleenrakentamisen aikana todellinen uranuurtaja. Tutkija Heli Tuovinen tekee hänen taiteestaan parhaillaan väitöskirjaa Lapin yliopistossa.

Pohjoista kauneutta

Taidetekstiili

Jäämeri. 1964. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Arktinen horisontti avasi minulle aivan uuden näkökulman raanuihin. Olen ollut niiden estetiikasta kiinnostunut jo pitkään, mutta Elsa Montell-Saanion huikean hienot kuvaukset erilaisten värisävyjen ja sommittelujen luomista tunnelmista saivat minut suorastaan hurmioon. Hän maalailee sanoilla yhtä taitavasti kuin väreilläkin, ja kertoo esimerkiksi Varangin vuonolla ideoidun Jäämeri-raanun synnystä näin:

”Minulla ei silloin ollut ollenkaan piirustusvehkeitä mukanani, vaan niinkö syvennyin siihen, millä tavalla se matala merivesi lähtee, menee yhä syvemmäksi, syvemmäksi, syvemmäksi, ja miten se kohtaa horisontin, sen raskaan harmaan taivaan, joka todella oli aika pilvinen, että siinä ei ollut valoa, mutta leppoisa, märkä kevätpäivä.”

Raidoissa elämän kirjo

Raanuista puhuttaessa viitataan yleensä kudonnaiseen, jota hallitsee vaakaraidoitus. Ruudullisten, pitkittäisraitaisten ja kuviollisten raanujen voidaan katsoa olevan raanujen alalajeja ja niistä käytetäänkin omia nimityksiään peilikäs, silmikkoraanu, ruuturaanu, vakoraanu ja vippelä.

Perinnekangas

Riihitanssi. 1976. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Elsa Montell-Saanion raanuissa kuvio syntyy raitaryhmistä. Pintaa rikkoo välillä pieni ruudutus, mutta yleisilme on staattinen. Aihepiiri käsittää monenlaisia asioita taiteilijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista klassiseen musiikkiin, saamelaismytologiaan, arkisiin askareisiin ja juhlapyhiin. Riihitanssi-raanuaan Elsa kuvailee seuraavasti:

”Pannaan koreasti, niinku sanotaan. Siinähän on semmoset maahiset värit. Hyvin tuommoset tummat ja maanläheiset värit olemassa. Siinä on uuden saappaan väri. Ajattelin kuinka jollain renkipojalla on uudet saappaat, narisevat saappaat ja siksi tuo väri, se keltaisen nahan väri, jonka otin siihen vähän niinkö joka raitaan jossakin pilkahtamaan.”

Raanu

Rakotuli. 1948. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Myös Rakotulen syntytarina on mielenkiintoinen:

”Tutkin takkatulen liekkiä aika kauan, mietin, mietin sitä millä tavalla se sininen ja violetti väri siinä liekkiin oikeastaan syntyy ja heitin sinne tuleen kaikenlaista materiaalia, erilaisia papereita, huomasin, että eri paperi palaa eri tavalla ja tuota – ehkä joku tuommonen painomuste ja muu aine, joka siinä paperissa oli, niin se anto erilaisen valon ja kuiva koivuhalko palo eri tavalla ku semmonen hiukan lahonnut koivuhalko.”

Värien voima

Värien käyttäjänä Montell-Saanio on poikkeuksellisen lahjakas. Hän saa sävyt sointumaan yhteen, vaikka niiden yhdistelmät tuntuisivat rikkovan kaikkia väriopin sääntöjä. Kuitenkin, sävyjen ollessa viritetty juuri oikealle lämpö- ja tummuuasteelle, vierekkäin solahtavat luontevasti niin vastavärit kuin murretut ja pastellitkin. Hän on myös värjännyt lankojaan itse ja täydentänyt näin väripalettiaan valmislangoista puuttuvilla sävyillä.

Seinätekstiili

Kaukainen ranta. 1974. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Montell-Saanion tapa tutkia ympäristöä värien kautta ja puhua väreistä kolahtaa sisimpääni. Olen aina kokenut värit jotenkin fyysisesti, osaamatta sen kummemmin eritellä tuntemuksiani. Mikään väri ei kuitenkaan ole yksin miellyttävä tai epämiellyttävä, vaan sen kokee aina suhteessa vallitseviin olosuhteisiin: ennen kaikkea valoon, vieressä oleviin sävyihin ja pintastruktuuriin. Raanuissaan Montell-Saanio on päässyt asian ytimeen, ja saanut mitä erikoisimmat väriyhdistelmät kertomaan yhteistä tarinaa.

Lähde: Tenkama Pirkko & Ylimartimo Sisko 1998 Arktinen horisontti. Helsinki. Akatiimi.

Taidetta ja tekniikkaa saksalaisittain

kutomo

Tekniikan museon miniatyyrikutomossa on kaikki loimilankoja myöten paikoillaan.

Pitkäaikainen haaveeni, Berliinin matka, toteutui syyskuun alussa. Lomailemisen ohella tutustuin kahteen kiinnostavaan museoon: Bauhaus-Archiveen ja Technikmuseumiin. Ensin mainittu sijaitsi valkoisessa funkkisrakennuksessa Tiergartenissa ja jälkimmäinen teräsrunkoisessa lasitalossa Schönebergissä. Molemmista museoista löytyi myös tekstiileille omistettu osasto.

Bauhaus-Archive – annos nykymuotoilun historiaa

Bauhaus-museon perusnäyttelyssä esitellään vuonna 1919 perustetun ja neljätoista vuotta myöhemmin lakkautetun taideteollisuuskoulun, Bauhausin, vaiheita. Nähtävillä on opiskelijoiden ja opettajien (bauhausilaisittain oppipoikien ja mestarien) tekemiä väri- ja sommitteluharjoituksia, esineluonnoksia ja tilasuunnitelmia, valokuvia, käyttöesineiden mallikappaleita ja museokäyttöön alkuperäisten piirrosten mukaan valmistettuja rakennusten pienoismalleja.

Bauhaus

Bauhaus-museo on yksi arkkitehti Walter Gropiuksen taidonnäytteistä. Kuva: Bauhaus-Archiv / Knud Petersen

Peiteväreillä maalatut värikolmiot, -ympyrät ja -harmoniat seinillä palauttivat elävästi mieleeni omat opiskeluajat. Viime vuosisadan alussa tällainen lähestymistapa oli kuitenkin jotain aivan uutta ja radikaalia. Koulun kohtaloksi koituikin lopulta se, että natsit alkoivat rajoittaa sen turmiolliseksi leimaamaansa toimintaa. Bauhausin perinnöksi jäi kuitenkin funktionalismi, joka arkkitehtuurin ja taideteollisuuden tyylisuuntana saavutti maailmalla suuren suosion.

Bauhausilaista tekstiilisuunnittelutaitoa olivat museossa päässeet edustamaan kutojamestarien Gunta Stölzlin ja Otti Bergerin käyttötekstiilit sekä Anni Albersin maalaamat luonnokset. Tekstiilien kuvioinnissa näkyi Bauhausin suosiman taidesuuntauksen, konstruktivismin vaikutus: selkeät geometriset muodot ja tasaiset väripinnat.

Poikkeuksen vallitsevasta tyylistä teki Otti Bergerin kutoma muhkea matto, jonka kuteena oli värikkäitä lankoja ja valkoisia villakiehkuroita. Maton pinta oli pehmeä ja aaltoileva, ja vaikutelma kaikessa luonnollisuudessaan suorastaan juureva. Museossa ei saanut valokuvata, mutta onneksi löysin tämän ihanuuden amerikkalaiselta The Patternbase -sivustolta (viides kuva ylhäältä). Arvelen maton syntyneen materiaalikokeilujen tuloksena, sillä kudontaosastolla testattiin ennakkoluulottomasti erilaisia raaka-aineita.

Bauhaus-Archivessa sai kulumaan mukavasti pari tuntia. Esittelytekstejä oli vähän, joten näyttelystä olisi saanut varmasti enemmän tietoa irti opastetulla kierroksella. Toisaalta joskus on hyvä keskittyä vain katselemaan, ja tämän koruttoman rakennuksen rauhassa mieli kyllä lepäsi. Minua tietysti myös ilahdutti, että näyttelysalissa paraatipaikalla seisoivat ajan patinoimat kangaspuut. En sentään tarttunut sukkulaan, vaikka keskeneräinen työ olisikin kovasti houkutellut!

Deutches Technikmuseum – jokaiselle jotakin

Tekniikan museota luonnehtisin yhdistelmäksi Tampereen työväenmuseo Werstasta, museokeskus Vapriikkia ja mediamuseo Rupriikkia. Saman katon alle pitäisi tosin lisätä vielä automuseo, merenkulkumuseo ja ilmailumuseo. Koska koko museon tutkimiseen olisi kulunut aikaa useampi päivä ja olin liikenteessä verrattain myöhään iltapäivällä, tutustuin tarkemmin vain tekstiilituotantoa esittelevään osastoon.

kankaan viimeistys

Osa kankaiden tuotantoa esittelevää piirrossarjaa vuodelta 1937: prässäys.

Kudontalaitteista näytteillä olivat pöytäkangaspuut, vanhoja teollisia varsikoneita ja jacquard-koneita. Lisäksi esillä oli materiaalinäytteitä ja tietoa niiden alkuperästä sekä käsin piirrettyjä kankaiden rakennekuvia ja perussidoksilla eri materiaaleista kudottuja kangasnäytteitä. Osaston tietopuolinen anti jäi ammattikutojan näkökulmasta laihaksi, mutta visuaalinen nälkä tyydyttyi.

Parasta osastolla oli 30-luvulla piirretty kuvasarja teollisen kankaanvalmistuksen eri työvaiheista sekä hurmaava, nukkekotikokoon rakennettu kutomo. Ihmetystä sen sijaan herätti leivänpaahtimen kokoinen sähkölaite, jolla havainnollistettiin kangaspuiden toimintaa. Heräsi kysymys, eikö täälläkin voisi olla ihan oikeat vipukangaspuut, ja ehkä jopa mahdollisuus kokeilla kutomista.

auton verhoilu

Auton penkki kerros kerrokselta.

Varsinaisen tekstiiliteknologiaa esittelevän osaston lisäksi aihetta sivuttiin myös museon sivurakennuksesta, johon oli koottu erilaisia matkan taittamisen apuvälineitä kävelysauvoista ja hevoskärryistä saksalaisiin automalleihin. Osittain puretun autonpenkin avulla havainnollistettiin, millaisia tuki-, pehmuste- ja päällysmateriaaleja istuimet pitävät sisällään, ja vitriineissä puolestaan esiteltiin verhoilukankaiden kuitusisältöjen kehittymistä perinteisistä luonnonkuiduista kuten jouhista, villasta ja nahasta mikrokuituihin ja muihin synteettisiin materiaaleihin.

Hieman kuivakalta kuulostavasta teemastaan huolimatta rohkenen suositella tekniikan museota kenelle tahansa historiasta kiinnostuneelle. Kierros toinen toistaan hulppeammissa näyttelysaleissa oli nimittäin todella kokonaisvaltainen elämys.

Oppipoika, kisälli, mestari

käsityöläiset

Olavi Salosen 1930-luvun postikorteissa on tekemisen meininkiä.

Vaatevalmistaja Nanso on julkaissut ajatuksia herättävän työpaikkailmoituksen. Nokian ja Tornion tehtaille haetaan työntekijöitä, jotka saavat työn ohella kisällikoulutuksen. Kyseessä on oppisopimuskoulutus, jonka aikana suoritetaan tekstiili- ja vaatetusalan perustutkinto. Noin kaksivuotisen harjoittelujakson jälkeen kisälleillä on mahdollisuus saada vakituinen työpaikka tuotannollisissa tehtävissä kuten piirtäjinä, värjäreinä, värintekijöinä ja painajina. Oppisopimuksena toteutettavan koulutuksen aikana työntekijä saa työpaikkaohjaajan opastuksella tutustua uusiin tehtäviin, ja teoriaopetus kulkee käsi kädessä käytännön työn kanssa.

Tilaisuus on työnhakijoille harvinainen, sillä muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana tekstiiliteollisuudesta on lähinnä irtisanottu väkeä. Nanso Groupin kisälliohjelman tarkoituksena on tarjota työpaikka uusille osaajille ja turvata samalla suomalaisen vaatetus- ja tekstiiliteollisuuden tulevaisuus. Nanso on edelleen suomalaisomistuksessa ja sen tuotteista noin puolet valmistetaan Suomessa. Varsinaisen Nanso-malliston lisäksi yrityksen tuotemerkkejä ovat muun muassa Finnwear, Black Horse ja Norlyn.

Viime syksynä Suomalaisen työn liiton 100-vuotisjuhlassa Nansolle ojennettiin Hyvä työ -palkinto kunnianosoituksena avoimesta, vastuullisesta ja pitkäjänteisestä toiminnasta suomalaisen tekstiiliteollisuuden saralla. Vaikka Nansokin on viime vuosina joutunut vähentämään henkilöstöä, on se edelleen tekstiiliteollisuuden suurin työnantaja Suomessa.

Vanha kunnon oppisopimus

Kisällikoulutuksen historia ulottuu 1300-luvulle, jolloin käsityöläiset eri puolilla Eurooppaa alkoivat järjestäytyä omiksi ammattikunnikseen. Suomessa ammattikuntalaki velvoitti kaikki käsityöläiset järjestäytymään 1620-luvulla. Käsityöläisten kouluttamisesta huolehtivat mestarit. Alalle haluavan oli ensin hakeuduttava mestarin oppipojaksi. Noin 3-5 vuoden kuluttua, kun perustaidot oli saavutettu ja työnäytteet hyväksytysti suoritettu, oppipojalle myönnettiin kisällin arvo. Kisällit saivat työskennellä mestarien alaisina palkollisina, mutta heillä ei ollut lupaa harjoittaa omaa liiketoimintaa. Jos haaveili omasta verstaasta, oli kartutettava riittävästi työkokemusta, suoritettava mestarinnäyte ja haettava maistraatilta porvaris- ja ammatinharjoittamisoikeuksia.

Kouluttamisen lisäksi ammattikunnan tehtävänä oli valvoa käsityötuotteiden laatua, hintatasoa ja yritysten keskinäistä kilpailua sekä huolehtia siitä, että ammatinharjoittajat käyttäytyivät kaikin puolin kunniallisesti. Jäsenkokouksissa ratkaistiin myös kisällien ja mestarien väliset kiistat sekä ammatinharjoittajien ja asiakkaiden väliset ongelmat. Ammattikunta huolehti myös käsityöläisten ja heidän perheidensä sosiaaliturvasta, muun muassa toimeentulosta sairauden tai työkyvyttömyyden yllättäessä. Järjestön ylimpänä esimiehenä toimi ammattikunnan vanhin jäsen, oltermanni.

Ammattikuntalaitoksen tarkoituksena oli ajaa käsityöläisten etua, mutta järjestelmässä oli myös heikkoutensa, esimerkiksi hintakartellit, sukulaisten suosiminen mestarintodistuksia myönnettäessä ja kehittyneempien tuotantotapojen vastustaminen. Tuotannon teollistuminen kärjisti ongelmia, joten järjestelmä lakkautettiin 1800-luvun lopussa.

käsityö

Työ tekijäänsä opettaa.

Kisällin- ja mestarintutkinnot ovat kuitenkin säilyneet. Nykyään niiden taustalla on Mestarikiltaneuvosto, jonka tehtävänä on pitää huolta siitä, että käsityöläisten ammattitaito pysyy korkealla tasolla sekä alan koulutus ja yrittäjyys arvostettuna. Kisällintutkinto on ammattitutkinto, joka suoritetaan osoittamalla perustaidot näyttökokeina käytännön työtilanteissa. Mestarin tutkinto on puolestaan erikoisammattitutkinto, jonka näyttökokeet pitävät sisällään alan vaativimmat työtehtävät.

Olen itse opiskellut tekstiilialaa toisen asteen oppilaitoksessa ja ammattikorkeakoulussa, joten en tiedä, millaista olisi opiskella ammattiin työn ohella. Uskon kuitenkin, että opinahjojen jatkuvasti vähentyessä oppisopimus on varteenotettava vaihtoehto niille, jotka ovat valmiita tarttumaan heti toimeen ja heittäytymään työelämän pyörteisiin. Työnantajiakin oppisopimus palvelee, sillä sen kautta saadaan rekrytoitua juuri sellaista henkilöstä, jolle talossa on tarvetta – vaikkapa niitä nykyajan kisällejä ja mestareita!

Kankaita kansan tapaan

kansallispukukankaita

Kansallispukukankaat kestävät aikaa.

Kirpputoreja kierrellessäni minulla on tapana penkoa kangaslaarit läpikotaisin, sillä vanhojen kankaiden parissa saan usein ammatillisen inspiraation. Viimeksi käsiini osui varsinainen aarre, nimittäin reilun kokoiset palat Vuorelman kansallispukukankaita. Punainen hieman nukkapintainen villakangas eli verka on Hämeen naisen hamekangasta ja raidallinen puolivillakangas eli parkkumi Etelä-Pohjanmaan miehen liivikangasta.

Akseli Gallen-Kallela: Aino-taru, 1891. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto / Hannu Aaltonen

Akseli Gallen-Kallela: Aino-taru, 1891. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto / Hannu Aaltonen

Vanhoja kansanpukuja jäljittelevien kansallispukujen käyttö juontaa juurensa 1800–1900 -luvun vaihteeseen, jolloin Suomessa vallitsi kansallisromanttinen aikakausi. Kuvataiteessa tyylisuuntaa edustavat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-aiheiset maalaukset, joista tunnetuin lienee Aino-taru. Kolmiosaisen teoksen vasemmanpuoleisessa kuvassa Ainolla on yllään kansallispukua muistuttava vaate, joka on tiettävästi taiteilijan vaimon käsialaa. Alkuperäinen teos on esillä Ateneumin taidemuseossa. Toinen merkittävä teos samalta aikakaudelta on Albert Edelfeltin runonlaulaja Larin Paraskesta maalaama muotokuva. Kuvassa Parasken yllä on ortodoksisen naimisissa olevan naisen puku Karjalan kannakselta. Pukuun kuuluu pellavainen kostuliksi kutsuttu kesätakki ja huivimainen sorokka. Maalaus kuuluu Hämeenlinnan taidemuseon Viipuri-säätiön kokoelmaan.

Uutta ja vanhaa, mutta aina yhtä perinteistä
Albert Edelfelt: Larin Paraske, 1893. Kuva: Hämeenlinnan taidemuseo / Marjukka Vainio

Albert Edelfelt: Larin Paraske, 1893. Kuva: Hämeenlinnan taidemuseo / Viipuri-säätiö

Vaikka helposti voisi luulla, niin kaikki kansallispukumallit eivät suinkaan ole peräisin yli sadan vuoden takaa, vaan uusia malleja syntyy edelleen muun muassa kotiseutuyhdistysten toimesta. Suomalaista kansallispukukulttuuria vaalii kansallispukuneuvosto, jonka tehtävänä on hyväksyä uudet pukumallit ja ohjeistaa pukujen oikeaoppisessa käytössä.

Aiemmin käyttö on ollut hyvin tiukasti säädeltyä, mutta nykyään esimerkiksi pukujen yksittäisten osien yhdistäminen muuhun pukeutumiseen, samoin kuin pukukankaiden käyttäminen muissa yhteyksissä on sallittua. Mikäli kuitenkin valitsee juhla-asukseen kansallispuvun ja haluaa noudattaa virallista ohjeistusta, on pukuun sisällytettävä kaikki siihen kuuluvat osat sukkineen, kenkineen, päähineineen ja koruineen. Lisätietoa aiheesta löytyy Suomen käsityön museon ja Kansallispukukeskuksen ylläpitämältä Suomalaiset kansallispuvut -sivustolta.

Oma suhteeni kansallispukuihin on kaksijakoinen. Mielestäni on hieman huvittavaa, että alun perin rahvaan vaatteisiin perustuvien pukujen kuvioinnin ja värien on oltava millintarkasti kohdallaan ja puvun kiireestä kantapäähän yhdenmukainen, ellei sitten ole kyse museokäyttöön valmistetusta rekonstruktiosta. Kansallispukujen väärinkäyttö herättää yllättävän paljon keskustelua myös juhlapukeutumiseen liittyvillä nettifoorumeilla. Joidenkin mielestä on jopa pyhäinhäväistys, jos erehtyy käyttämään kansallispuvun kanssa nykyaikaisia koruja tai vaikkapa polvisukkien sijaan sukkahousuja.

Toisaalta arvostan sitä, että kansallispukujen tekijät pitävät yllä vanhoja käsityötekniikoita kuten kankaankudontaa, kirjontaa, pirtanauhojen valmistusta ja pitsinnypläystä. Pukujen käyttöön liittyy usein laajempikin kiinnostus sukujuuria ja kotiseutuhistoriaa kohtaan. Lisäksi kansallispuku on etiketin mukainen juhlassa kuin juhlassa, joten puvun omistajan ei oikeastaan koskaan tarvitse vaivata päätään pukeutumisongelmalla. Ja onhan korkealaatuisista luonnonmateriaaleista valmistettu puku myös ekologinen, sillä oikein huollettuna se kestää vuosikymmenien käyttöä.

Raikkaita tulkintoja

Kankaiden suunnittelijana minua kiinnostaa tietysti eniten itse kankaat. Suomalaiset kansallispukukankaat ovat olleet viime vuosina pinnalla, ja niille on haettu uusia käyttömahdollisuuksia lukuisissa hankkeissa eri puolilla maata. Erityisesti muotoilualan opiskelijat ovat kunnostautuneet perinteen tuulettajina. Vuonna 2010 Hämeen ammattikorkeakoulun muotoilualan opiskelijat esittelivät oman Wetterhoff Wintage -mallistonsa, ja viime kesänä Lahden muotoiluinstituutin opiskelijat pääsivät toteuttamaan omia näkemyksiään Juuret – karjalainen perinne nykymuotoilussa -projektissa.

Mutta mitä kuuluu Vuorelmalle, vuonna 1909 perustetulle perinne- ja kansallispukukankaiden valmistajalle? Helmi Vuorelman myymälää ei enää näy Lahden katukuvassa, mutta Järvelässä sijaitsevassa kutomossa koneet louskuttavat edelleen niin sarkaa, verkaa kuin parkkumiakin.

Lahen raita on Vuorelman uusi perinnekangas. Kuva: Vuorelma

Lahen raita on Vuorelman uusi perinnekangas. Kuva: Vuorelma

Vuorelman uusin kangasmalli, Lahen raita, lämmittää sydäntäni kovasti – olenhan juuriltani jo kolmannen polven lahtelainen. Kankaan suunnittelija Marianne Valola keräsi taannoin Etelä-Suomen Sanomien lukijoiden mielipiteitä siitä, mitä kaupungin oman perinnekankaan tulisi ilmentää. Tunnistan kyllä kankaassa omatkin ajatukseni kirkkaasta pohjavedestä, vehreistä puistoista, valkoisista hangista ja vaihtelevista harjumaisemista!

Muutoinkin Vuorelmalla puhaltavat uudet tuulet. Yritys on avannut verkkokaupan, jossa myydään kankaita ja nauhoja. Lisäksi sivustolle kuka tahansa voi laittaa ilmoituksen myynnissä olevasta tai kaipaamastaan kansallispuvusta tai puvun osasta. Myös Kädentaidot-messuilla Vuorelma oli panostanut tuotevalikoimaansa. Tuttujen ryijyjen ja kirjontapakettien ohella tarjolla oli trendikkään raidallisia kukkaroita, kravatteja ja pinssejä.

On hienoa huomata, että yli satavuotias käsityöyritys pystyy vielä pyyhkimään pölyt harteiltaan ja tulemaan lähemmäs nuorta sukupolvea. Toivon että esimerkki innostaa myös muita alan yrityksiä hyödyntämään rikasta käsityökulttuuriamme ja luomaan sen pohjalta uusia ja ennennäkemättömiä tuotteita ja palveluja!