Lapsenkantoliina suomalaisuuden symbolina

kantoliinakangas

Kide-kantoliina matkaa maailmalle. Kuva: Liinalapsi / Uljana Rättel

Karkelon, Kultavillan ja Liinalapsen yhteistyössä kehittämä Kide-kantoliina on esillä Designmuseon 100 esinettä Suomesta -näyttelyssä. Näyttely esittelee yhden esineen jokaista Suomen itsenäisyyden vuotta kohti. Kantoliina edustaa vuotta 2013.

baby_sling_kide

Kide-kangasta. Kuva: Liinalapsi

Kide-kantoliina on osa Liinalapsen Vanamo-mallistoa, jonka tuotteet kudotaan ja ommellaan Suomessa. Koristeelliseen kuvioon on ammennettu vaikutteita kansanperinteestä ja kansallisromantiikasta. Kantoliina on lapsen kantamiseen tarkoitettu väline, joten kankaan suunnittelussa on huomioitu myös tekniset ominaisuudet.

Idea lapsen kantamisesta liinan avulla on satoja vuosia vanha, mutta länsimaissa painunut välillä unholaan. Suomessa niin sanottu liinailukulttuuri on noussut uudelleen pintaan 2000-luvulla, ja liinoissa kulkevat niin vastasyntyneet kuin isommatkin lapset.

Kansainvälistä kulttuuriyhteistyötä

100 esinettä Suomesta -näyttely on Suomen Viron-instituutin organisoima ja sen on kuratoinut kirjailija, taidehistorioitsija Anna Kortelainen ja muotoilija Pekka Toivanen. Helsingin jälkeen näyttely matkaa Tallinnaan, Osloon, Madridiin ja Riiaan.

Designmuseo, Helsinki 23.3.-28.5.2017
Maarjamäe loss, Tallinna 10.6.-20.8.2017
Norsk Teknisk Museum, Oslo 7.9.-30.10.2017
Museo Nacional de Artes Decorativas, Madrid 16.11.2017-14.1.2018
Dekoratīvās mākslas un dizaina muzejs, Riika 7.2.-15.4.2018

Mainokset

Muotoilijakuplassa

parnu_ranta

Mitä oli ennen muotoilua? (Yllättävän filosofinen kysymys.)

Helsingin Sanomissa 18.9. julkaistu Veera Luoma-ahon kolumni iski ammatillisten pohdintojeni ytimeen ja onnistui rikkomaan blogihiljaisuuden. Samaan aiheeseen on tarttunut myös palvelumuotoilutoimisto Hellon, jonka kirjoitus löytyy HS:n mielipidesivulta.

Muotoilun merkitys

Olen kuluneen vuoden aikana miettinyt tavallista enemmän oman työni merkitystä. Mihin tekstiilisuunnittelijaa tarvitaan, kun maailma on jo täynnä toinen toistaan upeampia kankaita ja toisaalta maapallo hukkuu tekstiilijätteeseen? Entä muotoiluala ylipäätään, onko tässä ammatissa mitään järkeä? Miksi kukaan haluaa olla muotoilija?

Luoma-aho toteaa kolumnissa, että muotoilun tavoitteena on inhimillisempi maailma. Olen tästä hieman eri mieltä. Jos inhimillisyys olisi ainoa tavoite ja se toteutuisi, niin muotoilun tärkeyttä ei tarvitsisi perustella enää millään.

Laajasti ymmärrettynä inhimillisyydeksi voidaan tietysti laskea se, että ihminen suunnittelee jotain toiselle ihmiselle. Tai ehkä se, että ihminen suunnittelee jotain johonkin käyttötarkoitukseen tai ylipäätään suunnittelee jotain. Mutta ei koko muotoilun funktiota voi kuitata yleiseen inhimillisyyteen viittaamalla. Muotoilualan olemassaololle on oltava jokin muukin peruste.

Suunnittelun lähtökohta

Jos tarkastellaan muotoilun historiaa, niin alunperin muotoilu on lähtenyt puhtaasti käytännön tarpeesta. On tarvittu vaikkapa jotain työvälinettä, ja koska sellaista ei ole ollut, se on pitänyt suunnitella. Ensin on syntynyt muoto, ja kun se on todettu toimivaksi, on lisätty väri ja kuviointi. Muotoilulla on aina pyritty täyttämään käytännön tarve, mutta useimmiten miellyttämään myös muita aisteja.

esinemuotoilu

Muotoilun monet ilmentymät

Muotoilutyön tuloksena syntyneistä asioista hyvin suuri osa ympäröi meitä asuinrakennuksissa, työpaikoilla, julkisissa tiloissa, pihoilla, kaduilla ja puistoissa. Yksittäisten ihmisten henkilökohtaisiin tarpeisiin suunnitellut tuotteet ja kuluttajille suunnatut design-tapahtumat edustavat vain murto-osaa koko muotoilualasta.

Väitetään, että ala on siirtymässä vahvasti palvelumuotoilun suuntaan. Uskon, että palvelujen toimivuuteen kiinnitetään tulevaisuudessa yhä enemmän huomiota, mutta se ei tule poistamaan muun muotoilun tarvetta. Esinemuotoilulla tulee aina olemaan paikkansa, koska olisi mahdotonta tulla toimeen kokonaan ilman rakennettua ympäristöä ja käyttötuotteita.

Luomisen palo

Ajattelen, että ihmisen vetää muotoilualalle itsensä toteuttamisen tarve. Visuaaliset ja tekniset haasteet ovat muotoilijalle polttoainetta, jotka käynnistävät luovan ajattelun ja kuljettavat suunnitteluprosessin ideointivaiheesta viimeisteltyyn tuotteeseen. Muotoilijalla, aivan kuten taiteilijallakin, on luomisen palo.

Työhön kuuluu olennaisena osana itsekritiikki. Tästä syystä lähes jokaiselle tulee jossain vaiheessa hetki, jolloin hän joko kyseenalaistaa koko ammatinvalinnan tai etsii oman paikkansa muotoilun kentällä uudelleen.

Minäkin olen viime aikoina miettinyt, mitä haluan oikeasti tehdä ja missä olen parhaimmillani. Yrittäjänä näinkin itsestään selvältä tuntuvat kysymykset voivat jäädä vaille vastausta, jos niitä ei oikeasti pysähdy pohtimaan. Nyt suunta on taas selvillä. Jatkossa aion keskittyä yhä enemmän erikoisosaamista vaativiin tuotekehitystöihin ja näihin liittyviin konsultointipalveluihin.

muodot

Sopiva määrä ammattiylpeyttä

Trendisanonta ”kuplassa eläminen” pätee muotoilijoihin siinä missä muihinkin ajatusmaailmaltaan samanhenkisiin ihmisryhmiin. Muotoilijakuplassa syntyy helposti harha, että muotoilu olisi jotain ylevää tai sillä olisi itseisarvo. Ehkä tämä on se asia, joka suomalaismuotoilijoiden päähän iskostettiin 1950-luvulla, kun käsite Finnish Design lanseerattiin, ja joka on sen jälkeen siirtynyt kuin sotatrauma toiseen ja vielä kolmanteenkin muotoilijasukupolveen.

Sopiva määrä ammattiylpeyttä on tietysti tarpeen, koska muuten työstä katoaa mielekkyys. Ja onhan suomalaisessa muotoilussa paljon hyviä asioita, joita on syytäkin hehkuttaa! Kansainvälistäkin se on ollut jo viimeiset sata vuotta. Ehkä ylimääräisiä paineita aiheuttavan sankarimyytin voisi kuitenkin jo hukuttaa Aalto-vaasiin ja tunnustaa, että muotoilijan ei tarvitse pelastaa koko maailmaa.