Viron vaatetehtaat

Protex Balticin tehdashalliin tulvii luonnonvaloa. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Tehdastyöläisen arkea Protexin ompelimossa. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Mihin ihmeeseen olen taas mennyt ilmoittautumaan, mietin torstaiaamuna kello 1.45, kun herätyskellon raaka pirinä lävisti uneni. Syksyn ensimmäiset yöpakkaset olivat saapuneet, ja ikkunan takana oleva pimeys näytti mustalta aukolta. Reilun tunnin kuluttua nousin kuitenkin jo linja-autoon suuntana Länsisatama, jonne saavuin tasan kello kuusi. Pikkuhiljaa matkaseurakin alkoi valua paikalle, ja jonkin ajan kuluttua paikalla oli kolmetoista tekstiili- ja vaatetusalan ammattilaista sekä matkanjohtajamme, Teollisuustaiteen liitto Ornamon koulutusassistentti Laura Aalto-Setälä.

Päivän virallisena ohjelmana oli tutustuminen kolmeen Tallinnassa sijaitsevaan vaatevalmistajaan sekä Viron taideteollisuus- ja designmuseoon, Eesti Tarbekunsti- ja designmuuseumiin. Tallinnan satamassa meitä oli vastassa paikallisopas, muotoilija Kirsi Miettinen, jonka kanssa pakkauduimme pikkubussiin ja lähdimme ajelemaan keskustan etelälaidalle.

Baltic Intertex

Neuletakki ennen ja jälkeen pesun. Baltic Intertexin toimitusjohtaja kertoo esimerkin kautta tuotetestauksen tärkeydestä. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Neuletakki ennen ja jälkeen pesun. Baltic Intertexin toimitusjohtaja kertoo oikeanlaisen tuoteinformaation tärkeydestä. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Ensimmäinen vierailukohteemme oli Tondissa sijaitseva Baltic Intertex. Yritys on erikoistunut vaatteiden tuotekehitykseen ja tuotantoon, ja tekee yhteistyötä monien suomalaisten designmerkkien kanssa. Baltic Intertexin missiona onkin: ”Annamme suunnittelijan visiolle muodon!”

Baltic Intertexin toimitusjohtaja Ulvi Kala korosti hyvän ja yksilöllisen asiakaspalvelun merkitystä. Käytännössä yhteistyö voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että suunnittelija toimittaa sähköpostitse luonnospiirrokset, ja Baltic Intertexillä hoidetaan kaavoitus, ommellaan mallikappaleet ja valmistutetaan tuotantoerät. Yritys myös opastaa asiakkaitaan monissa asioissa, muun muassa materiaalihankinnoissa ja niiden taloudellisessa käytössä. Kutakin tuotetta hiotaan yhdessä, kunnes se on kaikilta osin tarkoituksenmukainen ja ennen kaikkea teolliseen tuotantoon soveltuva.

Kaikki Baltic Intertexin käyttämät tehtaat sijaitsevat Virossa, koska tuotantoa halutaan valvoa itse. Myös kommunikoinnin on sujuttava, jotta tuotteista tulee juuri sellaisia kuin pitää. Firma ei kilpaile hinnalla, vaan laadulla, ja tämä on toimitusjohtajan esitelmää kuunnellessa helppo uskoa. Muutenkin yrityksellä tuntuu olevan nykyaikainen ja eteenpäin pyrkivä asenne. Ulvi Kala toteaa pariinkiin otteeseen, että tärkeintä on työn ilo!

Protex

Protexilla valmistetaan muun muassa älyvaatteita. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Neuvostohenkisessä ravintola Söökissä nautitun lounaan jälkeen ajoimme Mustaanmäkeen, jossa sijaitsee Protexin Viron konttori ja yksi kolmesta tehtaasta. Protex on norjalainen yritys, jonka asiakkaat tulevat pääasiassa Pohjoismaista. Myyntipäällikkö Diana Strömnes kertoi, että yritys panostaa erityisesti korkeaan laatuun ja vastuulliseen liiketoimintaan.

Pitkien tuotantolinjojen välissä kävellessä huomasi, että tuotantokapasiteetti on huikea. Protex valmistaa ammattitaidolla niin lastenvaatteet, univormut, tekniset tekstiilit kuin älyvaatteetkin. Ompelimossa saimme tutustua muun muassa hopeajohtimia sisältävän, lihasrappeumaa sairastavan ihmisen toimintakykyä ylläpitävän paidan valmistamiseen. Yhden paidan valmistamiseen kuluu aikaa noin kahdeksan tuntia, me toki seurasimme toimitusta vain muutaman minuutin.

Protexilla on kolmisensataa työntekijää. Tehdastyöläisten hyvinvoinnista huolehditaan muun muassa päivittäisellä taukojumpalla. Merkille pantavaa on myös se, että tehdashallien isoista ikkunoista tulvii sisään luonnonvaloa, joka on työssä jaksamisen kannalta aina parempi vaihtoehto kuin pelkkä loisteputkien loimotus.

Maidiga

Viimeinen tehdaskohteemme, Maidiga, sijaitsee Kassisaban alueella. Maidiga on vastikään muuttanut uusiin tiloihin, joissa kaikki toiminnot ovat saman katon alla. Työtä tehdään kahdessa kerroksessa ja tiiviissä tunnelmassa. Tutustumiskierrokselle meidät johdatti myyntipäällikkö Kaja Kerson.

Maidigalla pukupaita syntyy käden käänteessä. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Maidigan erikoisosaamista ovat miesten pukupaidat, joita valmistuu noin kahdensadan kappaleen päivävauhdilla. Kokoushuoneessa oli esillä tehtaan oman tuotemerkin Ewaldin paitoja. Erityistä mielenkiintoa ryhmässämme herätti kauluspaidan viikkaaminen parissa minuutissa myyntikuntoon. Siihen ei moni ornamolainenkaan pysty! Pukupaitojen lisäksi Maidiga valmistaa alihankintana työasuja. Brodeerauskone tikittää puseroiden rintapieliin tuttuja logoja, sillä suurin osa yrityksen asiakkaista tulee Suomesta.

Karnaluks

Kolmannen tehdaskierroksen jälkeen joku ehdotti, että voisimme ennen kahvitaukoa käydä pikaisesti Karnaluksissa, tuossa suomalaistenkin käsityöläisten tuntemassa pyhiinvaelluskohteessa. Vastaavaa tukkuliiketta ei löydy Suomesta, joten ehdotus sai välitöntä kannatusta. Pyörähdimme siis pikaisesti myymälässä, josta löytyy jos jonkinlaista nappia, nauhaa, neulaa ja lankaa. Näkymä ovelta myymälähalleihin oli juuri niin kirjava, kuin muistinkin. Ainakin ensisilmäyksellä voisi kuvitella, että ompelutarviketta, jota Karnaluksista ei saa, ei kyllä saa mistään muualtakaan. Tai no, joku taisi kysyä luomulaatuja… Karnaluks ei ehkä ole paikka, josta kannattaa etsiä ekologisia materiaaleja.

Eesti Tarbekunsti- ja designmuuseum

Viimeinen vierailukohteemme oli vanhassakaupungissa sijaitseva taideteollisuus- ja designmuseo, Eesti tarbekunsti- ja designmuuseum, jossa meidät otti vastaan museonjohtaja Kai Lobjakas. Hän kertoi Viron muotoilun historiasta, museon peruskokoelmasta sekä vaihtuvista näyttelyistä, joita tällä kertaa olivat nuorten muotoilijoiden suunnittelemia asusteita esittelevä Mini-Kaamos ja virolaisen kangasteollisuuden historiasta kertova Tööstustekstiil.

Makupaloja Viron tekstiiliteollisuutta esittelevästä näyttelystä. Kuva Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Makupaloja tekstiiliteollisuutta esittelevästä näyttelystä. Kuva Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Tehtaiden vanhoista mallikirjoista sekä kudotuista ja painetuista kangasnäytteistä tuli mieleen Tampereella toimivan Tekstiiliteollisuusmuseon kokoelmat. Virolaisilla ja suomalaisilla on ollut selvästi samansuuntainen tekstiilimaku, ainakin mitä teolliseen tekstiiliin tulee.

Esillä oli toinen toistaan upeampia kuoseja, joista suurin osa oli tehty kutomalla tai painamalla, jokunen myös nukittamalla. Omaa silmääni hivelivät tietysti kuosiin kudotut sisustuskankaat sekä geometriset jacquard-kankaat. Myös peiteväreillä maalatut kuosiluonnokset olivat kiinnostavia, etenkin kun niiden rinnalla oli samasta aiheesta kutomakoneella tehty versio.

Ajatuksia

Ornamon koulutukset vuonna 2014 ovat saaneet tukea Euroopan  sosiaalirahastolta Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen  myöntämänä

Ornamon koulutukset ovat vuonna 2014 saaneet tukea Euroopan
sosiaalirahastolta, myöntäjänä Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus.

Opintomatka Viroon oli innostava ja avartava. Olin hämmästynyt siitä, kuinka elinvoimainen maan tekstiili- ja vaatetusteollisuus vielä on, ja kuinka siellä on menty eteenpäin siinä, missä Suomessa ollaan taannuttu. Toki matkamme oli vain pintaraapaisu muutamaan pääkaupungissa toimivaan yritykseen.

Reissusta jäi tietysti hyvä fiilis myös siksi, että meillä oli mahtava matkaporukka. Monikaan ei tuntenut ennestään toisiaan, mutta yhteinen sävel löytyi heti laivan aamiaisella. Paluumatkalla olikin jo analysoitu tekstiili- ja vaatetusteollisuuden nykytila, kehitetty alan koulutusta, suunniteltu uusia yhteistyöprojekteja ja haaveiltu tulevista opintomatkoista. Tällaista lisää!

Mainokset

Kilpailusäännöt kuntoon

mattosuunnittelu

Huolimattomasti laadituissa kilpailusäännöissä ei ole päätä eikä häntää.

Tekstiilialan suunnittelukilpailuja on todella harvoin, ja siksi olin innoissani saadessani tiedon Anttilan ja Kodin Ykkösen järjestämästä mattokilpailusta. Kilpailutehtävänä on suunnitella käsin kudottava matto tavarataloissa myytävään Anno-mallistoon. Uusi Anno-klassikko, kuten osallistumisohjeissa vaatimattomasti ilmaistaan. Palkintokin oli houkutteleva: viisituhatta euroa. Ei nyt ihan puhtaana käteen, mutta kuitenkin.

Kuultuani kilpailusta minäkin aloin ideoida uusia mattomalleja. Säännöt luin ylimalkaisesti läpi, ehtisihän niihin tutustua myöhemminkin. Ajattelin, että voisin työstää mattokuoseja syksyn mittaan muiden töiden ohella. Hieman epäselvää tosin oli, odottaako kilpailun järjestäjä kuosiluonnoksia, teknistä piirustusta vai valokuvaa maton protokappaleesta. Suunnitelman muotoa ei nimittäin ole ilmoitettu säännöissä, eikä kilpailun aikana ole mahdollista esittää tarkentavia kysymyksiä.

Kilpailuajan ja mahdollisen verkossa järjestettävän yleisöäänestyksen päätyttyä valitaan finalistit, joiden tulee pyydettäessä toimittaa tuotantokelpoiset originaalit viiden arkipäivän kuluttua valinnasta. Loppukilpailussa mukana olevien töiden määrää ei ole ilmoitettu ennakkoon. Näiden finalistien joukosta tuomaristo valitsee yhden voittajan, joka saa rahapalkinnon ja näkyvyyttä kilpailun järjestäjän sähköisessä ja painetussa markkinointimateriaalissa.

Kaikki oikeudet pidätetään

Onneksi en ehtinyt tarttua siveltimeen, sillä parin viikon kuluttua kilpailun alkamisesta Teollisuustaiteen liitto Ornamon viikkotiedotteessa oli Anno-kilpailua koskeva tiedote. Joku tarkkasilmäinen jäsen oli käynyt kilpailuehdot minua paremmin läpi, ja huomannut niiden olevan erittäin kyseenalaiset. Tässä vaiheessa tutustuin kilpailun sääntöihin itsekin. Niissä sanotaan muun muassa näin:

mattosuunnittelukilpailu

Valkoinen matto olisi taatusti ajaton.

”Osallistumalla kilpailuun kukin osallistuja siirtää kaikki kilpailutyöhön liittyvät tekijän-, malli- ja muut immateriaalioikeudet kilpailun järjestäjälle. Kilpailun järjestäjällä on oikeus muokata kilpailuun osallistunutta kilpailutyötä kilpailun jälkeen ja käyttää kilpailuun osallistuneita töitä rajattoman ajan hyväkseen kaikissa tuoteryhmissä.”

”Kilpailun järjestäjä pidättää oikeuden muuttaa näitä ehtoja, myös jättää voittaja valitsematta.”

Ehto koskee kaikkia kilpailuun osallistuvia, ei vain voittajaa. Jokainen suunnittelualalla toimiva varmasti ymmärtää, mitä tämä sanasta sanaan tulkittuna tarkoittaa. Saman voisi muotoilla myös näin: osallistumalla kilpailuun luovut oikeudestasi käyttää mallia missään muussa tuotteessa, ja vaikka voittoa ei tulisikaan, kilpailun järjestäjä voi hyödyntää työtäsi ikuisesti ilman korvausta.

Tulkinnan vapaus

Suunnittelijoiden oikeuksia polkevista kilpailuehdoista närkästyneenä päätin kirjoittaa kilpailun järjestäjälle sähköpostia, jossa kerroin, mitä mieltä olen asiasta. Seuraavana päivänä sain Anttilan viestintä- ja vastuullisuuspäällikkö Helena Frilanderilta vastauksen:

”Yksiselitteisillä kilpailusäännöillä tavoitellaan sekä kilpailun aikana että mahdollisesti kilpailun jälkeen esiin tulevia epäselvyyksiä. Noudatamme hyviä liike-elämän käytäntöjä sekä tapoja – myös niiden kilpailijoiden kohdalla, jotka eivät kilpailussa mahdollisesti menesty. Mikäli kilpailutöiden joukosta löytyy voittajan lisäksi muita toteuttamiskelpoisia töitä, keskustellaan näiden kilpailijoiden kanssa hyvien liiketapojen mukaisesti kilpailutyön käytöstä. Jokainen kilpailija päättää halukkuutensa osallistua kilpailuun. Kilpailun voittajan kanssa teemme kilpailun päätyttyä tiivistä ja rakentavaa yhteistyötä. Tuomme reilusti esiin voittajan sekä huolehdimme siitä, että hän saa näkyvyyttä ja julkisuutta mediakanavissamme; sekä pyrimme tukemaan voittajaa hänen urallaan.”

Kiitin nopeasta vastauksesta, ja mielessäni kiitin myös siitä, että saan ihan itse päättää osallistunko kilpailuun vai en. Päätin noudattaa Ornamon suositusta ja olla osallistumatta. Jäin kuitenkin miettimään, mitä hyvät liike-elämän käytännöt ja tavat tässä kohtaa tarkoittavat. Entä miksi kilpailua ei ole jo alun alkaen järjestetty niin, että myös osallistujien oikeudet tulisivat huomioiduksi? Onko tällaisella jälkikäteen annetulla ilmoituksella mitään merkitystä, kun kilpailija on kuitenkin ehdotusta lähettäessään sitoutunut noudattamaan säännöissä mainittuja ehtoja?

Reilussa kilpailussa kaikki ovat voittajia
säännöt

Yksiselitteiset säännöt eivät jätä tulkinnan varaa.

Parhaimmillaan suunnittelukilpailut voivat hyödyttää kaikkia osapuolia; niin kilpailun järjestäjää, voittajaa kuin palkintosijojen ulkopuolelle jääneitäkin. Kilpailun myötä järjestäjä saa valita valtavasta määrästä ehdotuksia parhaat päältä, voittaja saa rahapalkinnon ja töitä mallin tuotantokuntoon työstämisen parissa, ja muut osallistujat saavat julkisuutta tai ainakin uusia ideoita omiin tuleviin töihinsä.

Mielestäni yksiselitteiset säännöt ovat sellaiset, joissa ei ole tulkinnan varaa. Tällaisten laatiminen on suunnittelukilpailuissa mutkikasta, mutta ei ymmärtääkseni mahdotonta. Olisi hyvä, jos kilpailusääntöjä olisi jo alusta alkaen laatimassa myös kilpailua koskevan alan, esimerkiksi tässä tapauksessa muotoilualan, edustajia. Tällöin kaikkien oikeudet toteutuisivat, ja mikä tärkeintä, kilpailuun saataisiin mukaan mahdollisimman paljon osallistujia.

Kädenojennuksia

Pasmat sekaisin? Ei, vaan hyvässä järjestyksessä.

Viime viikon perjantaina Ornamo ja Grafia jakoivat Muotoilijat ’13 -tunnustuspalkinnon kuudelle ansioituneelle jäsenelleen. Vuoden muotoilijoiksi julistettiin tekstiilitaiteilija Maiju Ahlgrén, vaatesuunnittelija Saila Härkki, keramiikkataiteilija Outi Leinonen, teollinen muotoilija Reijo Markku, sisustusarkkitehti Päivi Meuronen ja graafikko Kasper Strömman.

Olin ilahtunut kuullessani, että espoolainen Maiju Ahlgrén sai Vuoden tekstiilitaiteilija -tittelin. En tunne Maijua henkilökohtaisesti, mutta hänen töissään on aina jotain sykähdyttävää. Ensimmäisen kerran tutustuin taiteilijan teoksiin vuonna 2009 järjestetyssä Tekstiilitaide nyt -triennaalissa Designmuseossa. Piilevää tekstiilitaidetta -installaatioon kuului satoja erilaisilla kankailla päällystettyjä rintanappeja, joihin oli kirjottu käsityöhön liittyviä sanoja ja sanontoja. Siis sellaisia, joita viljelemme arkisessa kielenkäytössä ihan huomaamattamme, ajattelematta sen kummemmin niiden alkuperää.

Olen miettinyt tuota näyttelytyötä jälkeenpäin vielä moneen otteeseen, ja yrittänyt muistella erityisesti kutomiseen viittaavia lausahduksia. Yksi näistä on sanonta ”pasmat sekaisin”. Pasma on nimittäin lankavyyhdin osa, jossa on tietty määrä lankoja järjestyksessä. Vyyhdissä voi olla useampi pasma, jotka on erotettu toisistaan niin sanotuilla pasmalangoilla. Jos nämä langat katkaistaan ennen kuin vyyhti on kunnolla selvitetty ja aseteltu vyyhtitelineelle, voi käydä huonosti: pasmat menevät sekaisin, ja sen jälkeen vyyhdin käsitteleminen on yhtä takkuamista. Kun sotku on viimein setvitty, kutoja onkin jo rättiväsynyt. Vielä ikävämpää on, jos työn punainen lanka on kokonaan kadonnut!

Pehmeitä kannanottoja

Oma merkkilaukkuni.

Oma merkkilaukkuni.

Maiju Ahlgrénin töihin on usein sisällytetty jokin mielipide tai kannanotto. Esimerkiksi Arjen Louis Vuittonit -teos on vastaisku oman identiteetin rakentamiselle kalliiden merkkituotteiden varaan. Taiteilijalla itsellään ei ole kiinnostusta maksaa käsilaukusta tuhansia euroa, joten hän on ylevöittänyt oman arkensa koristelemalla lähikauppojen kangaskassit kimaltelevilla metallilankakirjailuilla ja jalokiviä muistuttavilla strasseilla. Ja kuten luksustuotteen henkeen kuuluu, liikkeiden logot on jätetty näyttävästi esille. Katsaus omaan kassivalikoimaani paljastaa, että minäkin taidan olla merkkiuskollinen: työhuoneen naulakossa komeilee kokonaiset kolme Annansilmät-Aitan punaisella kukalla varustettua puuvillakassia!

Maijun viimeisin tempaus, Villainen kädenpuristus, on saanut minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että kyseessä on poikkeuksellisen rohkea persoona ja ennen kaikkea hyvä tyyppi. Villainen kädenpuristus on huomionosoitus heille, jotka ovat jääneet ilman ”kultaista kädenpuristusta” tai muutakaan maallista mammonaa. Eräänä helmikuisena päivänä tekstiilitaiteilija kiinnitti huomionsa ihmisiin, jotka seisoivat lumituiskussa satojen metrien mittaisessa leipäjonossa. Silloin hän päätti tarttua virkkuukoukkuun ja tehdä Pelastusarmeijan avustamalle joukolle ison pinon erikokoisia ja -näköisiä lapasia. Yllättävän lapaslahjan tarkoitus oli tietysti lämmittää niiden saajien käsiä ja mieltä, mutta taustalla oli myös halu ottaa kantaa vakavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan, taloudelliseen epätasa-arvoon.

Lapasten virkkuuohjeet löytyvät Villainen kädenpuristus -sivustolta.

Klassikkojen lumoissa

verhoilukangasta autoon

Ajanmukaisen verhoilukankaan valinta on osa klassikkoauton entisöintiprojektia.

Viime kesänä osallistuin Teollisuustaiteen liitto Ornamon 100-vuotisjuhlanäyttelyyn. Arkkitehti Tuomas Toivosen kuratoima Tulevan perinne -näyttely järjestettiin Helsingin Taidehallissa, ja siellä esiteltiin suomalaisten nykymuotoilijoiden työskentelyprosessia sekä tuotesuunnittelun helmiä menneiltä vuosikymmeniltä. Monipuolinen kattaus piti sisällään niin uniikkeja taide-esineitä kuin teollisesti valmistettuja massatuotteitakin, yhtä kaikki suunnittelijan työpöydällä alkunsa saaneita!

Kangas Renault Dauphineen

Kangasmalleja vanhassa autoesitteessä.

Oma näyttelytyöni oli klassikkoauton verhoilukangas. Esillä oli Renault Dauphine vuosimallia 1963, tai paremminkin auton kori uudelleen verhoiltuine penkkeineen ja ovipaneeleineen. Projektin toteutumisesta saan kiittää porilaista autoharrastajaa Sami Luotoa sekä tamperelaista verhoilijaa Harri Mäkistä. Sami kaivoi korin tallistaan, laittoi sen esittelykuntoon ja hoiti kuljetukset. Harri puolestaan etsi kankaan sävyihin sopivaa tekonahkaa ja verhoili auton täysin alkuperäistä vastaavaksi.

Kankaan teettäminen tilaustyönä kannattaa, kun klassikko halutaan entisöidä vanhaan loistoonsa, eikä materiaalia saa enää tehdasvalmisteisena. Myös museorekisteröinnin edellytyksenä on, että auto on sisustaa myöten ajanmukainen. Verhoilukankaiden kutominen vanhojen mallien pohjalta on kunnianosoitus autoilun satavuotiselle historialle ja kulttuuriperinteitä vaalivalle entisöintiharrastukselle. On tärkeää, että myös jälkipolvet saavat nauttia uskomattoman rikkaista kuoseista ja väriyhdistelmistä, joilla viime vuosituhannen muotoilijat ovat autojen sisustoja verhoilleet.

Rakas auto

Lähes jokaisella meistä on jonkinlainen suhde autoon ja autoiluun. Vielä 1970-luvulla auto oli kuin perheenjäsen – siitä pidettiin hyvää huolta ja valokuvissa sen vieressä poseerattiin hymyillen. Nykyisin autoon suhtaudutaan vähemmän tunteellisesti, mutta statussymbolina se on edelleen vahva. Autojen muotoilussa on vuosikymmenien kuluessa tapahtunut melkoisia muutoksia. 1980-luvulla ennen niin persoonalliset automerkit alkoivat sulautua samannäköiseksi massaksi. 2000-luvun alussa kehitys alkoi taas mennä päinvastaiseen suuntaan, ja tänä päivänä moniin automerkkeihin on haettu piirteitä vanhoista malleista. Autoverhoiluun tämä kehitys ei vielä ole vaikuttanut, mutta on vain ajan kysymys, milloin valmistajat alkavat kiinnittää asiaan huomiota.

Tällä hetkellä Suomessa on noin satatuhatta rekisteröitynyttä vanhojen autojen harrastajaa, ja luku kasvaa koko ajan. Nostalgian kaipuu on valtava, ja eri tyylisuuntien kertaamiseen kuuluu myös vanhojen autojen entisöinti. Autoharrastus tuo ihmisille hyvää mieltä ja on kiireettömyydessään tervetullutta vastapainoa arkiselle aherrukselle. Toisin kuin voisi kuvitella, vanhojen autojen harrastaminen on moneen muuhun vapaa-ajan toimintaan verrattuna ekologista. Suurin osa vuodesta kuluu omassa tallissa, samoja osia kierrätetään niin pitkään kuin mahdollista ja varsinaista ajoa on etenkin museoautojen kohdalla vain kuukauden verran vuodessa.

verhoilukangasta autoon

Kangasrekonstruktiossa sekä kuosin että värin on oltava kohdallaan.

Autonverhoilukankaista yhdeksi suosikikseni on noussut Butterflyiksi nimetty nelivärinen ruutukangas. Juuri se sama, joka oli näyttelyssäkin esillä. Kankaan salaisuus aukeni minulle vasta viikkoja kestäneen tutkimusmatkan avulla. Analysoin kangasta ensin purkamalla sitä lanka langalta, sitten piirsin värillisiä luonnoksia ruutupaperille ja lopulta kudoin tietokoneohjatuilla kangaspuilla lukuisia sidoskokeiluja. Varsinaisen kankaan kävin valmistamassa teollisella kutomakoneella Tekstiiliverstaalla Hämeenlinnassa. Nyt samalla kankaalla on verhoiltu jo kolme Renault Dauphinea – tai kuten autoharrastajien keskuudessa tavataan sanoa – sämpylää.