Tekstiilisuunnittelijan kevätmietteitä

Miagkov, Vitali: Kutojat, 1975. Kuva: Helsingin Sanomat 23.2.2016

Valmistuin Wetterhoffilta kesäkuussa 2006. Ajatella, siitä on kohta jo kymmenen vuotta. Opiskeluaika oli ihanaa ja elämä tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia. Ja niinhän se olikin!

Tänä keväänä Fredrika Wetterhoffin vuonna 1885 perustamasta oppilaitoksesta valmistuvat viimeiset tekstiilialan artenomit. Ja juuri tällä hetkellä heillä on meneillään viimeinen tekstiilin oppitunti. En voi olla liikuttumatta ajatellessani asiaa.

Ajatuksiani tänään

Tekstiilit ympäröivät meitä kaikkialla. Ne pehmentävät, lämmittävät, viilentävät, peittävät, paljastavat, suojaavat, eristävät, vaimentavat. Herättävät huomiota. Näyttävät ja tuntuvat hyvältä. Parantavat maailmaa. Koskettavat jokaista.

Tekstiilien parissa työskentelee päivittäin miljoonia ihmisiä. Tekstiilejä ja meitä tekstiilintekijöitä tarvitaan! Hämeen ammattikorkeakoulussa Wetterhoffilla tekstiilialan opetus päättyy, mutta Suomessa ja maailmalla tekstiilien suunnitteleminen ja valmistaminen jatkuu.

Työn iloa uusille ja vanhoille tekstiilialan ammattilaisille!

Kolme kuosisuunnittelijaa

DOT on tamperelainen muotoilu- ja kaupunkikulttuurilehti. Kuva: Design on Tampere

Karkelon kesä on kulunut tavallistakin tiiviimmin kankaiden parissa. Sen lisäksi että olen suunnitellut ja kutonut kankaita, olen myös kirjoittanut kankaista. Painokuoseja käsittelevä artikkeli löytyy juuri ilmestyneestä, vielä musteelta tuoksuvasta DOT-lehdestä.

Juttua tilatessaan toimituspäällikkö Merja Häikiö esitti ajatuksen, että lehdessä nostettaisiin esiin kuosisuunnittelijoita, joiden malleja löytyy Pirkanmaalla vaikuttaneiden yritysten Finlaysonin, Nanson ja Tampellan kokoelmista. Lisäksi toiveena oli, että ääneen pääsisivät eri aikakausilla työskennelleet suunnittelijat. Tuumailimme asiaa hetken ja pyysimme haastateltaviksi Noora Niinikosken, Seija Ranttilan ja Aini Vaarin.

Työparikseni sain valokuvaaja Samuel Louerannan. Yhteistyö oli sujuvaa, sillä Samuelilla on kokemusta monenlaisista kuvausprojekteista. Kuvissa tulee hienosti esiin suunnittelijoiden iloiset olemukset!

Noora Niinikoski on viihtynyt kankaiden keskellä aina. Kuva: Samuel Loueranta

Noora Niinikoski on Nanson pääsuunnittelija. Hänen toimenkuvaansa kuuluu vaatesuunnittelutiimin johtaminen ja malliston kokonaisilmeestä huolehtiminen. Noora kertoo saaneensa kipinän painokankaisiin lapsuudenkodissa, joka oli täynnä värejä ja kuvioita. Hän päätti jo nuorena seurata tekstiilien ja muodin parissa työskennelleen äitinsä jalanjälkiä ja hakeutui opiskelemaan alaa ensin Lontooseen Central Saint Martiniin ja tämän jälkeen Taideteolliseen korkeakouluun.

Työt Nansolla Noora aloitti keväällä 2015. Tätä ennen hän on työskennellyt Marimekolla, Benettonilla ja itsenäisenä yrittäjänä. Nanson suunnitteluosastoa hän luotsaa raikkaasti ajan hengessä, vanhaa ja uutta sopivasti yhdistellen. Nanson painokuosit hankitaan pääsääntöisesti printtimessuilta ja freelancer-suunnittelijoilta. Nooraa miellyttävät erityisesti kuosit, jotka on piirretty tai maalattu käsin.

Seija Ranttilalta sujuu sekä suunnittelu että valmistus. Kuvassa syntyy Ságat-laukku. Kuva: Samuel Loueranta

Seija Ranttila on freelancer-suunnittelija, jonka työura alkoi vuonna 1990 Finlaysonilta. Sittemmin hän on suunnitellut painokuoseja myös Nansolle, Lennolille ja monille muille tekstiilialan yrityksille. Seijan tie kankaiden pariin on kulkenut kuvataiteen kautta. Inarissa vietettyjen lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen hän opiskeli Limingan taidekoulussa ja aloitti sitten vaatesuunnittelijan opinnot Lahden muotoiluinstituutissa.

Seija on sielultaan taiteilija, mutta inspiroituu myös teollisesta tuotannosta. Hän kertoo Finlaysonilla vaikuttuneensa erityisen paljon siitä, kun tehtaalla meni tuotantoon iso kangaserä, ja painokoneet alkoivat jyllätä luonnonvoimien tavoin. Myös moniosaisten tuotesarjojen luominen oli hänelle mieluisaa. Tällä hetkellä Seija keskittyy omaan Ságat-mallistoonsa, joka on kunnianosoitus saamelaisuudelle ja synnyinseutunsa käsityöperinteelle.

Aini Vaari rakkaan työpöytänsä äärellä. Verhokangas on Tampellan mallistoa. Kuva: Samuel Loueranta

Aini Vaari tunnetaan monista Finlaysonin klassikkomalleista. Lisäksi hän on suunnitellut painokuoseja Tampellalle, E. Heleniukselle ja lukuisille muille yrityksille. Aini aloitti Finlaysonin mallineitinä vuonna 1951 ja suoritti ammattiopinnot kirjekurssilla työn lomassa. Hän työskenteli tehtaan ateljeessa yli kaksikymmentä vuotta ja siirtyi sitten freelancer-suunnittelijaksi.

Aini vertaa teollisen tekstiilisuunnittelijan työtä insinöörin työhön, jota tehdään monialaisena tiiminä ja tekniikan ehdoilla. Hän korostaa myös taitoa havaita asiakkaan tarpeet. Aini on aina ollut vastaanottavainen uusille materiaaleille ja työskentelymenetelmille. Hän pitää uransa yhtenä käännekohtana 1960-lukua, jolloin tekokuidut mullistivat markkinat. Nyt ilmassa on taas uuden tuntu, alan kehitystä sodan jälkeisesta jälleenrakennusajasta digiaikaan seurannut suunnittelija toteaa.

Mistä DOT-lehden löytää?

Uusimman DOT-lehden voit noutaa Tampereen Pakkahuoneella sunnuntaina 23.8. järjestettävältä Designtorilta. DOT:lla on myös jakelupisteitä designputiikeissa, kahviloissa, ravintoloissa, teattereissa, museoissa ja monissa muissa paikoissa eri puolilla kaupunkia. Design on Tampere -yhdistyksen julkaisemassa lehdessä käsitellään paikallista muotoilua ja kaupunkikulttuuria. Lehti ilmestyy kerran vuodessa.

Nautinnollisia lukuhetkiä!

 

 

Pertti Kurikan passikotelot

Passikotelot Pertille, Karille, Samille ja Tonille.

”Mä en oikein tiedä, millaisia ne punkkarit on”, totesi äitini kun kerroin puhelimessa viimeisimmästä projektistani, punkbändi Pertti Kurikan nimipäiville suunnittelemistani passikoteloista. Tämä siitä huolimatta, että lapsuudenkotini kellarissa raikasi suomipunk yötä päivää, ja isän piti alvariinsa huutaa, että nyt se toosa pienemmälle. Samaan aikaan äiti ompeli veljen kloorivalkaistujen farkkujen lahkeita alati kapeammiksi. No, kohta äitikin muistaa, mitä ovat punkkarit, sillä tämänvuotiselta Euroviisu-hehkutukselta ja Pertti Kurikan Aina mun pitää -biisiltä tuskin kukaan voi välttyä.

Tyyli kohdalleen

Passikoteloprojekti sai alkunsa, kun Kehitysvammaisten tukiliiton tiedottaja Jaana Teräväinen otti minuun kevättalvella yhteyttä. Hän oli kuullut, että minulta saattaisi löytyä osaamista tämän tyyppisiin tilaustöihin. Mietin asiaa noin puoli minuuttia, ja ilmoitin ottavani homman vastaan. Vaikka bändin tyyli oli minulle entuudestaan tuttu ja valmistettava kappalemäärä pieni, tehtävä ei ollut sen yksinkertaisempi kuin muutkaan toimeksiannot. Tilaajan toiveena oli, että passikotelot olisivat päheät, rouheat ja miehekkäät, ja niissä saisi mielellään olla Suomen lippu. Punk-henkisyyttäkään ei sopinut unohtaa.

Kierrätysfarkkua väriroiskeilla höystettynä

Hetken tuumailtuani päätin valmistaa kotelot kierrätysmateriaalista vanhalla kunnon tee-se-itse -menetelmällä. Ostin kirpputorilta harmaat pillifarkut ja tilasin Seriväristä mustaa kuultoväriä, valkoista ja sitruunankeltaista peittoväriä sekä neonkeltaista tehosteväriä. Tilausta tehdessä oli mennä sormi suuhun, sillä olen leikkinyt painovärien kanssa viimeksi opiskeluaikoina, kun Ämyrockin 30-vuotisfestareille tarvittiin kangaskasseja. Onneksi valmistaja lähetti minulle seikkaperäisen ohjeistuksen väriaineiden ominaisuuksista.

Halusin passikoteloihin mahdollisimman autenttisen punk-hengen, joten painokuvioita suunnitellessani palasin mielessäni 1980-luvulle. Mietin kuinka hommat tehtiin, kun kuvankäsittelyohjelmat olivat vielä harvojen herkkua, eikä internetistä ladattavista fonttivalikoimista ollut tietoakaan. Päädyin hahmottelemaan toistuvat elementit ensin ruutupaperille, jonka jälkeen sabluunat syntyivät kätevästi kuultopaperista ja piirtoheitinkalvosta. Oli mukavaa askaroida välillä jotain alusta asti omin käsin, ja juuri sopivassa välissä tietokonekin sanoi itsensä irti.

Kuviointia sabluunalla ja vapaasti roiskien.

Kun esivalmistelut oli tehty, suojasin työhuoneen lattian jätesäkillä, sekoitin värit ja aloitin, hmm, taiteellisen työskentelyn. Tavoitteena oli saada aikaan kotikutoisen näköistä jälkeä, joka näyttäisi sattumanvaraiselta, mutta ei kuitenkaan amatöörimäiseltä. Tämä oli yllättävän vaikeaa johtuen siitä, että symmetriaa rakastavana henkilönä minun olisi koko ajan tehnyt mieli korjailla lopputulosta. Mutta sain kuin sainkin käännettyä aivojeni taajuuden sopivasti vinksalleen, enkä sortunut siloitteluun.

 

Sinnikkyys palkitaan

Yleensä valmistutan suunnittelemani tuotteet ompelijalla, koska haluan keskittyä ydinosaamiseeni eli tuotekehitykseen. Tällä kertaa päätin kuitenkin tehdä kaiken itse ja lainasin ystävältäni ompelukonetta. Kanttausvaihteessa tuli taas äitiä ikävä, ja oli soitettava hänen neuvontapuhelimeensa. Uskomatonta, mutta totta, että ihminen voi työskennellä tekstiilialalla osaamatta ommella. Muutamien tuskaisten tuntien kuluttua kankaanpalat ja vinokantit alkoivat kuitenkin järjestyä haluttuun muotoon, ja koteloista tuli käyttötarkoitusta ajatellen juuri oikeanlaiset.

Pertti tutkii saumoja, Toni antaa kommentteja. Kuva: Laura Keski-Hakuni

Iloa puolin ja toisin

Suomen lippu takakannessa anarkistisesti, vaan ei vähätellen.

Olen fanittanut Pertti Kurikan nimipäiviä siitä asti, kun näin yhtyeen vuonna 2011 Ilosaari-rockissa. Seuraavana vuonna ensi-iltansa saanut bändin elämästä kertova Kovasikajuttu-leffa oli niin mieleenpainuva, että sen muisteleminen saa minut edelleen nauramaan, mutta myös liikuttumaan. Luonnollisesti olin siis todella innoissani, kun sain tehtäväkseni suunnitella Pertille, Karille, Tonille ja Samille uniikit passikotelot. Me itse -yhdistys luovutti lahjan pojille eilen, The Best of Greatest Hits -kokoemalevyn julkaisupäivänä. Huomenna bändi lentää Wieniin.

Onnea Euroviisuihin Suomi ja Pertti Kurikan nimipäivät!

Karkelo 10 vuotta – kuvia vuosien varrelta

Karkelon erikoisalaa on kankaiden suunnittelu ja tuotekehitys. Kuvassa Fragment-kangasta.

Samuji Koti -mallisto lanseerattiin tänä syksynä. Mallistosta löytyy suunnittelemiani pellavapyyhkeitä, muun muassa tämä Jokipiin pellavassa kudottu Multi Stripe -pyyhe. Kuva: Samuji / Sami Repo

Fazer Mylly toivoi liikelahjaksi jyvänmuotoisia kauratyynyjä. Kankaat kudottiin Tekstiiliverstaalla, ja tuotekehitysprojektissa apunani oli muotoilija Kaisa Maansalo.

Liinalapsi sai kantoliinamallistoonsa täydennystä, kun suunnittelin Kultavillassa kudottavaan kankaaseen kansallisromanttisen Kide-kuosin. Kuva: Liinalapsi / Uljana Rättel

Juuri Lifestyle -verkkokauppa avautui kesän kynnyksellä. Ensimmäisen erän putiikille suunnittelemiani suomenlampaanvillahuopia valmisti Kudontapaja Reija Nylund. Kuva: Juuri Lifestyle / Hannu Tenhunen

Tolvilan kartanon omista luomuvilloista kudottuja huopia saa Paimenen makasiinista. Materiaali on suomenlampaan villaa.

Toisinaan ammattilaisenkin on opiskeltava uutta. Taalainsidoksen haltuunottoon meni jokunen tovi, tässä ensimmäinen kokeilu.

Pyynikin trikoolla toimivalle Unica Fashionille sain kunnian suunnitella sametinpehmeän Kathy-takkikankaan, josta tässä takissa kaulus.

Yhteistyössä Taito-lehden ja Pirtin kehräämön kanssa syntyivät kotimaisesta villasta kudotut Vipinä- ja Vaateri -takkikankaat.

Teollisuustaiteen liitto Ornamon 100-vuotisjuhlanäyttelyssä esittelin museoauton verhoilukankaan suunnitteluprojektin. Tätä varten Sami Luoto (oik.) lainasi autoaan ja Harri Mäkinen verhoili siihen penkit.

Museoauton verhoilukangasprojektiin liittyvää materiaalia Ornamon 100-vuotisjuhlanäyttelyssä Taidehallissa.

Tekstiiliverstaan kutomakone jyskyttää smaragdinvihreää Hertta-kangasta.

Yksi tekstiilisuunnittelijan tärkeimmistä työvälineistä on laskin. Teollisessa kutomossa tarvitaan myös kuulosuojaimia.

Päivänsäde-kantoliina on suunniteltu Tekstiiliteollisuuden langoista kudonnan harrastajia ajatellen.

Ensimmäinen iso liikelahjatilaus tuli Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Kankaat keväänvihreisiin kauratyynyihin kudottiin Tekstiiliverstaalla, ompelusta vastasi Anne Äikäs.

Käyttötekstiilien suunnitteleminen on aina mieluista. Kuvassa Toikan käsityömallistoon kutomani Kastehelmi-pyyhkeet.

Vuosien varrella monet suomalaiset lankafirmat ovat tilanneet minulta kudontamalleja. Kuvassa pellavapyyhkeitä Lankavan mallistosta. Kuva: Lankava / Beata Kinnarinen

Yksi suurimmista projekteistani on ollut Valon viljaa -kirkkotekstiilisarjan suunnitteleminen Ryttylän kirkkoon. Tekstiilit kutoi Reija Nylund, kirjoi Ritva Rinne ja ompeli Pirjo Pohjaslahti.

Tästä Renault Dauphinesta aukeni tie museoauton verhoilukankaiden pariin. Sittemmin on valmistunut lähes kaksikymmentä alkuperäisen mallin mukaan kudottua autokangasta.

Tampereen piispantaloon tilatut alkuperäisen mallin mukaiset verhoilukankaat syntyivät yhteistyössä kudontapaja Reija Nylundin kanssa.

Työpöytä suursiivouksen jälkeen. Etualalla käsin kudottu Riimi-puuvillaverho.

Vuonna 2010 Taiteen keskustoimikunta myönsi apurahan tietokoneohjattujen kangaspuiden hankintaan. Tietokoneelta mallit on siirrettävissä kätevästi teolliselle kutomakoneelle.

Ovitorin neuvottelutilaan suunnittelemani kattaustekstiilit ovat palvelleet uskollisesti jo vuosia. Kaitaliina ja tabletit kudottiin Puustellin työkylässä.

Kutomani Kesäpäivä-seinätekstiili löytyy Tampereen yliopistollisesta sairaalasta.

Karkelon ensimmäinen tekstiilimallisto, Saaga, syntyi opiskeluprojektina Hämeen ammattikorkeakoulussa Wetterhoffilla.

Joskus suunnittelijakin tarttuu kuvaan. Tämä mainio otos ja haastatteluni löytyvät Fantastisen Norsun blogista. Kuva: Inka Ylihärsilä.

Yrittäjän elämä on täynnä yllätyksiä. Työhuoneen jääkaapista löytyy juomia arkeen ja juhlaan!

Suomen trikoon piipun juurella on tehty tekstiilejä yli sata vuotta. Karkelo on vain pieni osa tarinaa.

Kiitos kaikille asiakkaille, yhteistyökumppaneille ja blogin lukijoille! Jatketaan samaan malliin.

 

Lumoavat raanut

Raanut Joulusaunassa, Paimenessa ja Elonkorjuun aikaan. 1976. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti.

Lainasin kirjastosta Pirkko Tenkaman ja Sisko Ylimartimon kirjan Arktinen horisontti ja luin sen yhdeltä istumalta. Kirja kertoo tekstiilitaiteilija Elsa Montell-Saanion elämäntyöstä. Rovaniemellä vuonna 1925 syntynyt Montell-Saanio tunnetaan erityisesti värikylläisistä raanuistaan, joita on ollut esillä lukuisissa näyttelyissä eri puolilla maailmaa. Raanuja eli ohuella villalangalla kudottuja perinnetekstiilejä on valmistettu Suomessa 1600-luvulta alkaen. Montell-Saanion omaleimainen tyyli ja vahva taiteellinen näkemys nosti viime vuosisadan puolen välin jälkeen raanut aivan uudelle tasolle, moderniksi taiteeksi abstraktien ryijyjen rinnalle.

Montell-Saanion suunnittelemat raanut valmistettiin Oikaraisten kylällä omassa Lapin raanu -nimisessä kutomossa. Puolisonsa, valokuvaaja Matti Saanion kanssa hän hankki yhteisen näyttely- ja myyntitilan, Raanupirtin. Vanhasta hirsitalosta tuli suosittu turistikohde, johon tuotiin myös valtiovieraita suomalaista tekstiilitaidetta ihailemaan. Montell-Saanio oli taiteilija, mutta myös itsenäinen yrittäjä, ja siten sodanjälkeisen jälleenrakentamisen aikana todellinen uranuurtaja. Tutkija Heli Tuovinen tekee hänen taiteestaan parhaillaan väitöskirjaa Lapin yliopistossa.

Pohjoista kauneutta

Jäämeri. 1964. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Arktinen horisontti avasi minulle aivan uuden näkökulman raanuihin. Olen ollut niiden estetiikasta kiinnostunut jo pitkään, mutta Elsa Montell-Saanion huikean hienot kuvaukset erilaisten värisävyjen ja sommittelujen luomista tunnelmista saivat minut suorastaan hurmioon. Hän maalailee sanoilla yhtä taitavasti kuin väreilläkin, ja kertoo esimerkiksi Varangin vuonolla ideoidun Jäämeri-raanun synnystä näin:

”Minulla ei silloin ollut ollenkaan piirustusvehkeitä mukanani, vaan niinkö syvennyin siihen, millä tavalla se matala merivesi lähtee, menee yhä syvemmäksi, syvemmäksi, syvemmäksi, ja miten se kohtaa horisontin, sen raskaan harmaan taivaan, joka todella oli aika pilvinen, että siinä ei ollut valoa, mutta leppoisa, märkä kevätpäivä.”

Raidoissa elämän kirjo

Raanuista puhuttaessa viitataan yleensä kudonnaiseen, jota hallitsee vaakaraidoitus. Ruudullisten, pitkittäisraitaisten ja kuviollisten raanujen voidaan katsoa olevan raanujen alalajeja ja niistä käytetäänkin omia nimityksiään peilikäs, silmikkoraanu, ruuturaanu, vakoraanu ja vippelä.

Riihitanssi. 1976. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Elsa Montell-Saanion raanuissa kuvio syntyy raitaryhmistä. Pintaa rikkoo välillä pieni ruudutus, mutta yleisilme on staattinen. Aihepiiri käsittää monenlaisia asioita taiteilijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista klassiseen musiikkiin, saamelaismytologiaan, arkisiin askareisiin ja juhlapyhiin. Riihitanssi-raanuaan Elsa kuvailee seuraavasti:

”Pannaan koreasti, niinku sanotaan. Siinähän on semmoset maahiset värit. Hyvin tuommoset tummat ja maanläheiset värit olemassa. Siinä on uuden saappaan väri. Ajattelin kuinka jollain renkipojalla on uudet saappaat, narisevat saappaat ja siksi tuo väri, se keltaisen nahan väri, jonka otin siihen vähän niinkö joka raitaan jossakin pilkahtamaan.”

Rakotuli. 1948. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Myös Rakotulen syntytarina on mielenkiintoinen:

”Tutkin takkatulen liekkiä aika kauan, mietin, mietin sitä millä tavalla se sininen ja violetti väri siinä liekkiin oikeastaan syntyy ja heitin sinne tuleen kaikenlaista materiaalia, erilaisia papereita, huomasin, että eri paperi palaa eri tavalla ja tuota – ehkä joku tuommonen painomuste ja muu aine, joka siinä paperissa oli, niin se anto erilaisen valon ja kuiva koivuhalko palo eri tavalla ku semmonen hiukan lahonnut koivuhalko.”

Värien voima

Värien käyttäjänä Montell-Saanio on poikkeuksellisen lahjakas. Hän saa sävyt sointumaan yhteen, vaikka niiden yhdistelmät tuntuisivat rikkovan kaikkia väriopin sääntöjä. Kuitenkin, sävyjen ollessa viritetty juuri oikealle lämpö- ja tummuuasteelle, vierekkäin solahtavat luontevasti niin vastavärit kuin murretut ja pastellitkin. Hän on myös värjännyt lankojaan itse ja täydentänyt näin väripalettiaan valmislangoista puuttuvilla sävyillä.

Kaukainen ranta. 1974. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Montell-Saanion tapa tutkia ympäristöä värien kautta ja puhua väreistä kolahtaa sisimpääni. Olen aina kokenut värit jotenkin fyysisesti, osaamatta sen kummemmin eritellä tuntemuksiani. Mikään väri ei kuitenkaan ole yksin miellyttävä tai epämiellyttävä, vaan sen kokee aina suhteessa vallitseviin olosuhteisiin: ennen kaikkea valoon, vieressä oleviin sävyihin ja pintastruktuuriin. Raanuissaan Montell-Saanio on päässyt asian ytimeen, ja saanut mitä erikoisimmat väriyhdistelmät kertomaan yhteistä tarinaa.

Lähde: Tenkama Pirkko & Ylimartimo Sisko 1998 Arktinen horisontti. Helsinki. Akatiimi.

Unica Fashion luottaa luovaan yhteistyöhön

Unican vaatteissa pieninkin yksityiskohta on tarkoin harkittu. Takin kaulus syntyi yhteistyönä Karkelon kanssa.

Pyynikin trikootehdas kätkee sisäänsä toinen toistaan kiinnostavampia yrityksiä. Yksi näistä on Unica Fashion, jonka ompelimossa valmistuu naistenvaatteita muun muassa Suomen, Japanin, Hollannin ja Venäjän markkinoille. Vuonna 1981 toimintansa aloittanut Unica Fashion tunnetaan erityisesti selkeälinjaisista, sametinpehmeistä takeistaan.

Katja Salonen asettelee kaavaa kankaalle.

Olen työskennellyt Unican naapurissa seitsemän vuotta, mutta vasta viime keväänä tutustuin yrityksen perustajaan, Liisa Pikkujämsään. Tiesin entuudestaan, että hänen suunnittelemansa vaatteet perustuvat Unican omiin, yksilöllisiin kankaisiin. Eräänä kevätpäivänä pistäydyin esittelemään itseni Liisalle ja kysymään, josko Unicalla olisi tarvetta uusille kangaslaaduille. Huomasimme, että trikootehtaalla sijaitsevien yritysten lisäksi meitä yhdistävät myös opiskelu Wetterhoffilla ja monipuolinen tekstiilialan työkokemus. Niinpä päätimme katsoa, mihin yhteistyö voisi johtaa. Liisan puoliso ja yhtiökumppani Esa oli myös projektissa mukana, joten tapasimme aina kolmen hengen porukalla.

Kangas katseenvangitsijana

Pihla Pero nepittää kokenein ottein.

Kuosisuunnittelun lähtökohtana oli, että kankaat toimivat katseenvangitsijana vaatteiden yksityiskohdissa. Liisa, Esa ja minä olimme tehokas tiimi. Ensimmäiset palaverimme olivat juhannuksen aikoihin, ja jo heinäkuun lopussa Liisan suunnitteleman takin mallikappaletta somistivat käsin kutomastani kankaasta tehdyt kaulukset ja taskunsuut. Olimme kaikki suunnattoman innoissamme lopputuloksesta, ja niinpä kangas päätettiin ottaa tuotantoon. Nyt kyseistä puuvillakangasta on kudottu pohjanmaalaisessa kutomossa jo niin paljon, että suunnittelija voi huokaista helpotuksesta – laatu soveltuu täydellisesti myös teolliseeen tuotantoon.

Kathy-malliston takki on samettisen pehmeä.

Graafista ilmettä kevääseen ja syksyyn

Kathy-kankaalla somistettuja takkeja, jakkuja ja liivejä saa tällä hetkellä Unican tehtaanmyymälästä Pyynikiltä sekä Uniikit-liikkeestä Tampereen keskustasta. Syksyn mittaan mallistoa on esitelty myös jälleenmyyjille, jotka tekevät hankintoja ensi kevääksi ja syksyksi. Ei muuten liene vaikea arvata, miksi kangasta alettiin kutsua juuri Kathyksi… Monet Unican tuotteet on nimetty Liisan tuntemien naisten mukaan!

Luomuhuopia suomenlampaan villasta

Tolvilan huopa kudotaan suomenlampaan villasta.

Meneillään on kansallinen luomuviikko, ja mikä sopisikaan teemaan paremmin kuin suomenlampaanvillaisten kankaiden kutominen. Valmistan parhaillaan huopia, hartiashaaleja ja vauvanpeittoja Tolvilan kartanolle, joka on luonnonmukaiseen tuotantoon erikoistunut lammastila Viialassa. Tuotteet tulevat lokakuun aikana myyntiin tilapuoti Paimenen makasiiniin.

Tolvilan huopa kudotaan kangaspuissa.

Tolvilan huopa, samoin kuin muutkin Paimenen makasiiniin suunnittelemani tuotteet, kudotaan kangaspuissa ja viimeistellään vanuttamalla. Huovan pinta on pehmeän utuinen ja tuntu kuohkea. Reipas sidoskuviointi ja kierretyt hapsut antavat muutoin hillitylle ilmeelle mukavasti särmää, mutta malli on kuitenkin niin klassinen, että huopaa on ilo katsella vielä vuosienkin kuluttua. Tämä onkin tärkeä ominaisuus, sillä harvinaisesta suomenlampaan villasta kannattaa valmistaa vain tuotteita, jotka kestävät aikaa.

Ilmavan kuiturakenteensa ansiosta suomenlampaan villa eristää hyvin lämpöä ja on hengittävä. Värjäämättömässä villassa oleva lanoliini eli villarasva puolestaan hylkii kosteutta ja likaa. Näiden ominaisuuksien vuoksi villa on ihanteellinen materiaali huovissa ja peitoissa. Villatuotteiden perushoidoksi riittää säännöllinen tuuletus ja tahranpoisto kädenlämpöisellä vedellä. Jos on pakottava tarve käyttää pesuainetta, niin pieni tippa ihan tavallista shampoota riittää.

Tuotekehitystä luomulangoista

Yhteistyö Tolvilan kartanon isäntäpariskunnan, Jarmo ja Pirjo Latvasen kanssa alkoi viime keväänä. Silloin sovimme, että suunnittelen heidän tuottamistaan villalangoista huopamalliston. Tolvilan kartanolla on tällä hetkellä noin kolmesataa lammasta, joista uuhia sataneljäkymmentä, karitsoja parisataa ja pässejä muutama. Lampaat keritään kaksi kertaa vuodessa, ja villaa saadaan yhteensä tuhatkaksisataa kiloa. Jatkossa määrä tulee vielä kasvamaan, sillä uuhien pääluku on tarkoitus nostaa viiteensataan. Tolvilan villat jatkojalostetaan langaksi Virtain Villassa. Siellä villan pesuvesi lämpenee puupelleteillä, eli ympäristöystävällisyys tulee huomioiduksi langantuotannon kaikissa vaiheissa. Tolvilan huovissa on vielä se erityinen piirre, että villa sekä kasvatetaan, keritään, kehrätään että kudotaan Pirkanmaalla. Näin pitkälle vietyyn luomu- ja lähituotantoon pääsee harvoin osalliseksi!

Vanutetun villahuovan hoidoksi riittää tuuletus raittiissa ilmassa.

Kun kuulin, että nykyään tilapuotina toimivan 1890-luvulla rakennetun makasiinirakennuksen ulkoasuun on aikoinaan saatu vaikutteita Tampereen ortodoksikirkosta, ajattelin, että nyt on oiva tilaisuus käyttää hieman tavallista runsaampaa kuviointia. Tolvilan huovassa oleva koristeellinen kuvio pohjautuu erääseen vanhaan käsityömalliini, jota olin halunnut jo kauan jatkokehitellä. Muitakin kuosivaihtoehtoja oli toki mielessä, ja koska aikaa projektille oli varattu reilusti, kangaspuissa oli mahdollista tehdä useampia kokeiluja.

Tuotekehitysprojektissa oli assistenttina Hämeen ammattikorkeakoulun opiskelija, kesäkuussa tekstiilialan artenomiksi valmistunut Tytti Lovikka. Tytti on ollut aiemmin työharjoittelussa Karkelossa ja pohjakoulutukseltaan artesaani, ja niinpä yhteistyömme sujui varsin ammattimaissa merkeissä. Tytin vastuulla oli eri vahvuisten kudontalankojen kokeileminen, kankaan tiheyden määrittely ja kuosinäytteiden kutominen, ja yhdessä sitten analysoimme tuloksia ja valitsimme joukosta piensarjatuotantoon parhaiten soveltuvat mallit. Lopullisen päätöksen mallista teki Latvasen perhe, ja sitten päästiin kutomaan varsinaista mallikappaletta.

Suomenlammas, aito maatiainen

Suomenlammas on villilammasta muistuttava alkuperäisrotu. Väriltään suomenlampaat ovat valkoisia, ruskeita tai mustia. Rotu on sopeutunut pohjoisen karuihin ilmasto-olosuhteisiin, joten lampaat viihtyvät laitumella keväästä syksyyn. Laiduntaessaan ne hoitavat perinnemaisemia, sillä luonnonravintoa syödessään ne pitävät niityt avoimina ja elinvoimaisina.

Suomelampaita laitumella. Kuva Tolvilan kartano.

Suomenlampaan villa on pehmeää, joustavaa ja kiiltävää. Yhdestä aikuisesta lampaasta saadaan vuodessa noin kuusi kiloa villaa, josta tulee lankaa keskimäärin neljä kiloa. Villa on sitä korkealaatuisempaa, mitä paremmissa olosuhteissa lampaat saavat elää. Suuri osa suomenlammasfarmeista on luomu- tai biodynaamisia tiloja, joissa kunnioitetaan eläinten luontaisia tarpeita ja lajityypillistä käyttäytymistä. Tietoa suomenlampaista ja niiden kasvatuksesta jakaa muun muassa valtakunnallinen Finnsheep-yhdistys.

Ensikosketuksen suomenlampaisiin sain opiskeluaikana vuonna 2003, kun suunnittelin huopia tammisaarelaiselle Sällvikin lammastilalle. Tämän jälkeen olen suunnitellut omaksi ilokseni Ilona-huovan, jota voi tilata joko luonnonvalkoisena tai mustanruskeana. Tolvilan huopamallisto on jo kolmas suomenlammasprojektini, ja edelleen olen yhtä innoissani aiheesta. Lampaissa on jotain kerrassaan hurmaavaa!