Lapsenkantoliina suomalaisuuden symbolina

kantoliinakangas

Kide-kantoliina matkaa maailmalle. Kuva: Liinalapsi / Uljana Rättel

Karkelon, Kultavillan ja Liinalapsen yhteistyössä kehittämä Kide-kantoliina on esillä Designmuseon 100 esinettä Suomesta -näyttelyssä. Näyttely esittelee yhden esineen jokaista Suomen itsenäisyyden vuotta kohti. Kantoliina edustaa vuotta 2013.

baby_sling_kide

Kide-kangasta. Kuva: Liinalapsi

Kide-kantoliina on osa Liinalapsen Vanamo-mallistoa, jonka tuotteet kudotaan ja ommellaan Suomessa. Koristeelliseen kuvioon on ammennettu vaikutteita kansanperinteestä ja kansallisromantiikasta. Kantoliina on lapsen kantamiseen tarkoitettu väline, joten kankaan suunnittelussa on huomioitu myös tekniset ominaisuudet.

Idea lapsen kantamisesta liinan avulla on satoja vuosia vanha, mutta länsimaissa painunut välillä unholaan. Suomessa niin sanottu liinailukulttuuri on noussut uudelleen pintaan 2000-luvulla, ja liinoissa kulkevat niin vastasyntyneet kuin isommatkin lapset.

Kansainvälistä kulttuuriyhteistyötä

100 esinettä Suomesta -näyttely on Suomen Viron-instituutin organisoima ja sen on kuratoinut kirjailija, taidehistorioitsija Anna Kortelainen ja muotoilija Pekka Toivanen. Helsingin jälkeen näyttely matkaa Tallinnaan, Osloon, Madridiin ja Riiaan.

Designmuseo, Helsinki 23.3.-28.5.2017
Maarjamäe loss, Tallinna 10.6.-20.8.2017
Norsk Teknisk Museum, Oslo 7.9.-30.10.2017
Museo Nacional de Artes Decorativas, Madrid 16.11.2017-14.1.2018
Dekoratīvās mākslas un dizaina muzejs, Riika 7.2.-15.4.2018

Mainokset

Pertti Kurikan passikotelot

Passikotelot Pertille, Karille, Samille ja Tonille.

”Mä en oikein tiedä, millaisia ne punkkarit on”, totesi äitini kun kerroin puhelimessa viimeisimmästä projektistani, punkbändi Pertti Kurikan nimipäiville suunnittelemistani passikoteloista. Tämä siitä huolimatta, että lapsuudenkotini kellarissa raikasi suomipunk yötä päivää, ja isän piti alvariinsa huutaa, että nyt se toosa pienemmälle. Samaan aikaan äiti ompeli veljen kloorivalkaistujen farkkujen lahkeita alati kapeammiksi. No, kohta äitikin muistaa, mitä ovat punkkarit, sillä tämänvuotiselta Euroviisu-hehkutukselta ja Pertti Kurikan Aina mun pitää -biisiltä tuskin kukaan voi välttyä.

Tyyli kohdalleen

Passikoteloprojekti sai alkunsa, kun Kehitysvammaisten tukiliiton tiedottaja Jaana Teräväinen otti minuun kevättalvella yhteyttä. Hän oli kuullut, että minulta saattaisi löytyä osaamista tämän tyyppisiin tilaustöihin. Mietin asiaa noin puoli minuuttia, ja ilmoitin ottavani homman vastaan. Vaikka bändin tyyli oli minulle entuudestaan tuttu ja valmistettava kappalemäärä pieni, tehtävä ei ollut sen yksinkertaisempi kuin muutkaan toimeksiannot. Tilaajan toiveena oli, että passikotelot olisivat päheät, rouheat ja miehekkäät, ja niissä saisi mielellään olla Suomen lippu. Punk-henkisyyttäkään ei sopinut unohtaa.

Kierrätysfarkkua väriroiskeilla höystettynä

Hetken tuumailtuani päätin valmistaa kotelot kierrätysmateriaalista vanhalla kunnon tee-se-itse -menetelmällä. Ostin kirpputorilta harmaat pillifarkut ja tilasin Seriväristä mustaa kuultoväriä, valkoista ja sitruunankeltaista peittoväriä sekä neonkeltaista tehosteväriä. Tilausta tehdessä oli mennä sormi suuhun, sillä olen leikkinyt painovärien kanssa viimeksi opiskeluaikoina, kun Ämyrockin 30-vuotisfestareille tarvittiin kangaskasseja. Onneksi valmistaja lähetti minulle seikkaperäisen ohjeistuksen väriaineiden ominaisuuksista.

Halusin passikoteloihin mahdollisimman autenttisen punk-hengen, joten painokuvioita suunnitellessani palasin mielessäni 1980-luvulle. Mietin kuinka hommat tehtiin, kun kuvankäsittelyohjelmat olivat vielä harvojen herkkua, eikä internetistä ladattavista fonttivalikoimista ollut tietoakaan. Päädyin hahmottelemaan toistuvat elementit ensin ruutupaperille, jonka jälkeen sabluunat syntyivät kätevästi kuultopaperista ja piirtoheitinkalvosta. Oli mukavaa askaroida välillä jotain alusta asti omin käsin, ja juuri sopivassa välissä tietokonekin sanoi itsensä irti.

Kuviointia sabluunalla ja vapaasti roiskien.

Kun esivalmistelut oli tehty, suojasin työhuoneen lattian jätesäkillä, sekoitin värit ja aloitin, hmm, taiteellisen työskentelyn. Tavoitteena oli saada aikaan kotikutoisen näköistä jälkeä, joka näyttäisi sattumanvaraiselta, mutta ei kuitenkaan amatöörimäiseltä. Tämä oli yllättävän vaikeaa johtuen siitä, että symmetriaa rakastavana henkilönä minun olisi koko ajan tehnyt mieli korjailla lopputulosta. Mutta sain kuin sainkin käännettyä aivojeni taajuuden sopivasti vinksalleen, enkä sortunut siloitteluun.

 

Sinnikkyys palkitaan

Yleensä valmistutan suunnittelemani tuotteet ompelijalla, koska haluan keskittyä ydinosaamiseeni eli tuotekehitykseen. Tällä kertaa päätin kuitenkin tehdä kaiken itse ja lainasin ystävältäni ompelukonetta. Kanttausvaihteessa tuli taas äitiä ikävä, ja oli soitettava hänen neuvontapuhelimeensa. Uskomatonta, mutta totta, että ihminen voi työskennellä tekstiilialalla osaamatta ommella. Muutamien tuskaisten tuntien kuluttua kankaanpalat ja vinokantit alkoivat kuitenkin järjestyä haluttuun muotoon, ja koteloista tuli käyttötarkoitusta ajatellen juuri oikeanlaiset.

Pertti tutkii saumoja, Toni antaa kommentteja. Kuva: Laura Keski-Hakuni

Iloa puolin ja toisin

Suomen lippu takakannessa anarkistisesti, vaan ei vähätellen.

Olen fanittanut Pertti Kurikan nimipäiviä siitä asti, kun näin yhtyeen vuonna 2011 Ilosaari-rockissa. Seuraavana vuonna ensi-iltansa saanut bändin elämästä kertova Kovasikajuttu-leffa oli niin mieleenpainuva, että sen muisteleminen saa minut edelleen nauramaan, mutta myös liikuttumaan. Luonnollisesti olin siis todella innoissani, kun sain tehtäväkseni suunnitella Pertille, Karille, Tonille ja Samille uniikit passikotelot. Me itse -yhdistys luovutti lahjan pojille eilen, The Best of Greatest Hits -kokoemalevyn julkaisupäivänä. Huomenna bändi lentää Wieniin.

Onnea Euroviisuihin Suomi ja Pertti Kurikan nimipäivät!

Lumoavat raanut

Elsa Montell-Saanio

Raanut Joulusaunassa, Paimenessa ja Elonkorjuun aikaan. 1976. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti.

Lainasin kirjastosta Pirkko Tenkaman ja Sisko Ylimartimon kirjan Arktinen horisontti ja luin sen yhdeltä istumalta. Kirja kertoo tekstiilitaiteilija Elsa Montell-Saanion elämäntyöstä. Rovaniemellä vuonna 1925 syntynyt Montell-Saanio tunnetaan erityisesti värikylläisistä raanuistaan, joita on ollut esillä lukuisissa näyttelyissä eri puolilla maailmaa. Raanuja eli ohuella villalangalla kudottuja perinnetekstiilejä on valmistettu Suomessa 1600-luvulta alkaen. Montell-Saanion omaleimainen tyyli ja vahva taiteellinen näkemys nosti viime vuosisadan puolen välin jälkeen raanut aivan uudelle tasolle, moderniksi taiteeksi abstraktien ryijyjen rinnalle.

Montell-Saanion suunnittelemat raanut valmistettiin Oikaraisten kylällä omassa Lapin raanu -nimisessä kutomossa. Puolisonsa, valokuvaaja Matti Saanion kanssa hän hankki yhteisen näyttely- ja myyntitilan, Raanupirtin. Vanhasta hirsitalosta tuli suosittu turistikohde, johon tuotiin myös valtiovieraita suomalaista tekstiilitaidetta ihailemaan. Montell-Saanio oli taiteilija, mutta myös itsenäinen yrittäjä, ja siten sodanjälkeisen jälleenrakentamisen aikana todellinen uranuurtaja. Tutkija Heli Tuovinen tekee hänen taiteestaan parhaillaan väitöskirjaa Lapin yliopistossa.

Pohjoista kauneutta

Taidetekstiili

Jäämeri. 1964. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Arktinen horisontti avasi minulle aivan uuden näkökulman raanuihin. Olen ollut niiden estetiikasta kiinnostunut jo pitkään, mutta Elsa Montell-Saanion huikean hienot kuvaukset erilaisten värisävyjen ja sommittelujen luomista tunnelmista saivat minut suorastaan hurmioon. Hän maalailee sanoilla yhtä taitavasti kuin väreilläkin, ja kertoo esimerkiksi Varangin vuonolla ideoidun Jäämeri-raanun synnystä näin:

”Minulla ei silloin ollut ollenkaan piirustusvehkeitä mukanani, vaan niinkö syvennyin siihen, millä tavalla se matala merivesi lähtee, menee yhä syvemmäksi, syvemmäksi, syvemmäksi, ja miten se kohtaa horisontin, sen raskaan harmaan taivaan, joka todella oli aika pilvinen, että siinä ei ollut valoa, mutta leppoisa, märkä kevätpäivä.”

Raidoissa elämän kirjo

Raanuista puhuttaessa viitataan yleensä kudonnaiseen, jota hallitsee vaakaraidoitus. Ruudullisten, pitkittäisraitaisten ja kuviollisten raanujen voidaan katsoa olevan raanujen alalajeja ja niistä käytetäänkin omia nimityksiään peilikäs, silmikkoraanu, ruuturaanu, vakoraanu ja vippelä.

Perinnekangas

Riihitanssi. 1976. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Elsa Montell-Saanion raanuissa kuvio syntyy raitaryhmistä. Pintaa rikkoo välillä pieni ruudutus, mutta yleisilme on staattinen. Aihepiiri käsittää monenlaisia asioita taiteilijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista klassiseen musiikkiin, saamelaismytologiaan, arkisiin askareisiin ja juhlapyhiin. Riihitanssi-raanuaan Elsa kuvailee seuraavasti:

”Pannaan koreasti, niinku sanotaan. Siinähän on semmoset maahiset värit. Hyvin tuommoset tummat ja maanläheiset värit olemassa. Siinä on uuden saappaan väri. Ajattelin kuinka jollain renkipojalla on uudet saappaat, narisevat saappaat ja siksi tuo väri, se keltaisen nahan väri, jonka otin siihen vähän niinkö joka raitaan jossakin pilkahtamaan.”

Raanu

Rakotuli. 1948. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Myös Rakotulen syntytarina on mielenkiintoinen:

”Tutkin takkatulen liekkiä aika kauan, mietin, mietin sitä millä tavalla se sininen ja violetti väri siinä liekkiin oikeastaan syntyy ja heitin sinne tuleen kaikenlaista materiaalia, erilaisia papereita, huomasin, että eri paperi palaa eri tavalla ja tuota – ehkä joku tuommonen painomuste ja muu aine, joka siinä paperissa oli, niin se anto erilaisen valon ja kuiva koivuhalko palo eri tavalla ku semmonen hiukan lahonnut koivuhalko.”

Värien voima

Värien käyttäjänä Montell-Saanio on poikkeuksellisen lahjakas. Hän saa sävyt sointumaan yhteen, vaikka niiden yhdistelmät tuntuisivat rikkovan kaikkia väriopin sääntöjä. Kuitenkin, sävyjen ollessa viritetty juuri oikealle lämpö- ja tummuuasteelle, vierekkäin solahtavat luontevasti niin vastavärit kuin murretut ja pastellitkin. Hän on myös värjännyt lankojaan itse ja täydentänyt näin väripalettiaan valmislangoista puuttuvilla sävyillä.

Seinätekstiili

Kaukainen ranta. 1974. Kuva: Matti Saanio, Arktinen horisontti

Montell-Saanion tapa tutkia ympäristöä värien kautta ja puhua väreistä kolahtaa sisimpääni. Olen aina kokenut värit jotenkin fyysisesti, osaamatta sen kummemmin eritellä tuntemuksiani. Mikään väri ei kuitenkaan ole yksin miellyttävä tai epämiellyttävä, vaan sen kokee aina suhteessa vallitseviin olosuhteisiin: ennen kaikkea valoon, vieressä oleviin sävyihin ja pintastruktuuriin. Raanuissaan Montell-Saanio on päässyt asian ytimeen, ja saanut mitä erikoisimmat väriyhdistelmät kertomaan yhteistä tarinaa.

Lähde: Tenkama Pirkko & Ylimartimo Sisko 1998 Arktinen horisontti. Helsinki. Akatiimi.

Kädenojennuksia

Pasmat sekaisin? Ei, vaan hyvässä järjestyksessä.

Viime viikon perjantaina Ornamo ja Grafia jakoivat Muotoilijat ’13 -tunnustuspalkinnon kuudelle ansioituneelle jäsenelleen. Vuoden muotoilijoiksi julistettiin tekstiilitaiteilija Maiju Ahlgrén, vaatesuunnittelija Saila Härkki, keramiikkataiteilija Outi Leinonen, teollinen muotoilija Reijo Markku, sisustusarkkitehti Päivi Meuronen ja graafikko Kasper Strömman.

Olin ilahtunut kuullessani, että espoolainen Maiju Ahlgrén sai Vuoden tekstiilitaiteilija -tittelin. En tunne Maijua henkilökohtaisesti, mutta hänen töissään on aina jotain sykähdyttävää. Ensimmäisen kerran tutustuin taiteilijan teoksiin vuonna 2009 järjestetyssä Tekstiilitaide nyt -triennaalissa Designmuseossa. Piilevää tekstiilitaidetta -installaatioon kuului satoja erilaisilla kankailla päällystettyjä rintanappeja, joihin oli kirjottu käsityöhön liittyviä sanoja ja sanontoja. Siis sellaisia, joita viljelemme arkisessa kielenkäytössä ihan huomaamattamme, ajattelematta sen kummemmin niiden alkuperää.

Olen miettinyt tuota näyttelytyötä jälkeenpäin vielä moneen otteeseen, ja yrittänyt muistella erityisesti kutomiseen viittaavia lausahduksia. Yksi näistä on sanonta ”pasmat sekaisin”. Pasma on nimittäin lankavyyhdin osa, jossa on tietty määrä lankoja järjestyksessä. Vyyhdissä voi olla useampi pasma, jotka on erotettu toisistaan niin sanotuilla pasmalangoilla. Jos nämä langat katkaistaan ennen kuin vyyhti on kunnolla selvitetty ja aseteltu vyyhtitelineelle, voi käydä huonosti: pasmat menevät sekaisin, ja sen jälkeen vyyhdin käsitteleminen on yhtä takkuamista. Kun sotku on viimein setvitty, kutoja onkin jo rättiväsynyt. Vielä ikävämpää on, jos työn punainen lanka on kokonaan kadonnut!

Pehmeitä kannanottoja

Oma merkkilaukkuni.

Oma merkkilaukkuni.

Maiju Ahlgrénin töihin on usein sisällytetty jokin mielipide tai kannanotto. Esimerkiksi Arjen Louis Vuittonit -teos on vastaisku oman identiteetin rakentamiselle kalliiden merkkituotteiden varaan. Taiteilijalla itsellään ei ole kiinnostusta maksaa käsilaukusta tuhansia euroa, joten hän on ylevöittänyt oman arkensa koristelemalla lähikauppojen kangaskassit kimaltelevilla metallilankakirjailuilla ja jalokiviä muistuttavilla strasseilla. Ja kuten luksustuotteen henkeen kuuluu, liikkeiden logot on jätetty näyttävästi esille. Katsaus omaan kassivalikoimaani paljastaa, että minäkin taidan olla merkkiuskollinen: työhuoneen naulakossa komeilee kokonaiset kolme Annansilmät-Aitan punaisella kukalla varustettua puuvillakassia!

Maijun viimeisin tempaus, Villainen kädenpuristus, on saanut minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että kyseessä on poikkeuksellisen rohkea persoona ja ennen kaikkea hyvä tyyppi. Villainen kädenpuristus on huomionosoitus heille, jotka ovat jääneet ilman ”kultaista kädenpuristusta” tai muutakaan maallista mammonaa. Eräänä helmikuisena päivänä tekstiilitaiteilija kiinnitti huomionsa ihmisiin, jotka seisoivat lumituiskussa satojen metrien mittaisessa leipäjonossa. Silloin hän päätti tarttua virkkuukoukkuun ja tehdä Pelastusarmeijan avustamalle joukolle ison pinon erikokoisia ja -näköisiä lapasia. Yllättävän lapaslahjan tarkoitus oli tietysti lämmittää niiden saajien käsiä ja mieltä, mutta taustalla oli myös halu ottaa kantaa vakavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan, taloudelliseen epätasa-arvoon.

Lapasten virkkuuohjeet löytyvät Villainen kädenpuristus -sivustolta.

Taiteilija ja käsityöläinen

Tekstiilitaide

Pointillistisia väriharjoitelmia.

Poikkesin viikonloppuna ystäväni Leenan kanssa lahtelaiseen Galleria Aila Seppälään tutustumaan kahden tekstiilitaiteilijan, Helena Vaarin ja Sanna Lappalaisen näyttelyyn. Molemmat ovat taitavia tekijöitä, mutta erityisesti Vaarin konekirjontatyöt saivat meidät huokailemaan ihastuksesta. Värikylläisissä kaupunki- ja henkilökuvissa tapahtui ihme, jota tekstiilitaiteessa valitettavan harvoin nähdään: ilmaisuvoima meni tekniikan ja materiaalien edelle, ja eri taidemuotojen raja hämärtyi!

Olen harrastanut lapsesta asti kuvataidetta, ja vaikka ammattini puolesta kutsun itseäni käsityöläiseksi, tunnen että minulla on taiteilijan sielu. Nuorempana haaveilin kuvataiteilijan urasta, mutta tutustuttuani työhön lähietäisyydeltä, mielessäni kypsyi ajatus yhdistää taiteelliset kyvyt käytännönläheisempään työhön. Niin minusta tuli tekstiilisuunnittelija.

Aina silloin tällöin joku kysyy, enkö voisi tehdä myös tekstiilitaidetta. Tähän mennessä olen vastannut kieltävästi, sillä haluan työkseni suunnitella nimenomaan käyttötuotteita ja nauttia taiteesta harrastuksena. Taiteilija ja käsityöläinen minussa eivät yksinkertaisesti kohtaa niin, että lopputulos tyydyttäisi itseäni ja tuntisin seisovani omalla maaperälläni.

On kuitenkin yksi tekstiilitaiteen muoto, jota haluaisin joskus kokeilla – ryijyn suunnitteleminen. Perinteisellä tekniikalla valmistettu ryijy on mielestäni niin lähellä maalaustaidetta kuin tekstiili voi olla. Ryijyluonnos piirretään tai maalataan paperille, ja nukkasekoitukset syntyvät eri sävyisiä lankoja yhdistellen. Ryijyjä on kudottu kangaspuissa jo keskiajalla, joten itse valmistustekniikka on yksinkertainen. Ja tämä juuri on taiteen tekemisessä parasta: kun tekniikka on täydellisesti hallussa, on mahdollista keskittyä ilmaisuun!