Viron vaatetehtaat

Tehdastyöläisen arkea Protexin ompelimossa. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Mihin ihmeeseen olen taas mennyt ilmoittautumaan, mietin torstaiaamuna kello 1.45, kun herätyskellon raaka pirinä lävisti uneni. Syksyn ensimmäiset yöpakkaset olivat saapuneet, ja ikkunan takana oleva pimeys näytti mustalta aukolta. Reilun tunnin kuluttua nousin kuitenkin jo linja-autoon suuntana Länsisatama, jonne saavuin tasan kello kuusi. Pikkuhiljaa matkaseurakin alkoi valua paikalle, ja jonkin ajan kuluttua paikalla oli kolmetoista tekstiili- ja vaatetusalan ammattilaista sekä matkanjohtajamme, Teollisuustaiteen liitto Ornamon koulutusassistentti Laura Aalto-Setälä.

Päivän virallisena ohjelmana oli tutustuminen kolmeen Tallinnassa sijaitsevaan vaatevalmistajaan sekä Viron taideteollisuus- ja designmuseoon, Eesti Tarbekunsti- ja designmuuseumiin. Tallinnan satamassa meitä oli vastassa paikallisopas, muotoilija Kirsi Miettinen, jonka kanssa pakkauduimme pikkubussiin ja lähdimme ajelemaan keskustan etelälaidalle.

Baltic Intertex

Neuletakki ennen ja jälkeen pesun. Baltic Intertexin toimitusjohtaja kertoo oikeanlaisen tuoteinformaation tärkeydestä. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Ensimmäinen vierailukohteemme oli Tondissa sijaitseva Baltic Intertex. Yritys on erikoistunut vaatteiden tuotekehitykseen ja tuotantoon, ja tekee yhteistyötä monien suomalaisten designmerkkien kanssa. Baltic Intertexin missiona onkin: ”Annamme suunnittelijan visiolle muodon!”

Baltic Intertexin toimitusjohtaja Ulvi Kala korosti hyvän ja yksilöllisen asiakaspalvelun merkitystä. Käytännössä yhteistyö voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että suunnittelija toimittaa sähköpostitse luonnospiirrokset, ja Baltic Intertexillä hoidetaan kaavoitus, ommellaan mallikappaleet ja valmistutetaan tuotantoerät. Yritys myös opastaa asiakkaitaan monissa asioissa, muun muassa materiaalihankinnoissa ja niiden taloudellisessa käytössä. Kutakin tuotetta hiotaan yhdessä, kunnes se on kaikilta osin tarkoituksenmukainen ja ennen kaikkea teolliseen tuotantoon soveltuva.

Kaikki Baltic Intertexin käyttämät tehtaat sijaitsevat Virossa, koska tuotantoa halutaan valvoa itse. Myös kommunikoinnin on sujuttava, jotta tuotteista tulee juuri sellaisia kuin pitää. Firma ei kilpaile hinnalla, vaan laadulla, ja tämä on toimitusjohtajan esitelmää kuunnellessa helppo uskoa. Muutenkin yrityksellä tuntuu olevan nykyaikainen ja eteenpäin pyrkivä asenne. Ulvi Kala toteaa pariinkiin otteeseen, että tärkeintä on työn ilo!

Protex

Protexilla valmistetaan muun muassa älyvaatteita. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Neuvostohenkisessä ravintola Söökissä nautitun lounaan jälkeen ajoimme Mustaanmäkeen, jossa sijaitsee Protexin Viron konttori ja yksi kolmesta tehtaasta. Protex on norjalainen yritys, jonka asiakkaat tulevat pääasiassa Pohjoismaista. Myyntipäällikkö Diana Strömnes kertoi, että yritys panostaa erityisesti korkeaan laatuun ja vastuulliseen liiketoimintaan.

Pitkien tuotantolinjojen välissä kävellessä huomasi, että tuotantokapasiteetti on huikea. Protex valmistaa ammattitaidolla niin lastenvaatteet, univormut, tekniset tekstiilit kuin älyvaatteetkin. Ompelimossa saimme tutustua muun muassa hopeajohtimia sisältävän, lihasrappeumaa sairastavan ihmisen toimintakykyä ylläpitävän paidan valmistamiseen. Yhden paidan valmistamiseen kuluu aikaa noin kahdeksan tuntia, me toki seurasimme toimitusta vain muutaman minuutin.

Protexilla on kolmisensataa työntekijää. Tehdastyöläisten hyvinvoinnista huolehditaan muun muassa päivittäisellä taukojumpalla. Merkille pantavaa on myös se, että tehdashallien isoista ikkunoista tulvii sisään luonnonvaloa, joka on työssä jaksamisen kannalta aina parempi vaihtoehto kuin pelkkä loisteputkien loimotus.

Maidiga

Viimeinen tehdaskohteemme, Maidiga, sijaitsee Kassisaban alueella. Maidiga on vastikään muuttanut uusiin tiloihin, joissa kaikki toiminnot ovat saman katon alla. Työtä tehdään kahdessa kerroksessa ja tiiviissä tunnelmassa. Tutustumiskierrokselle meidät johdatti myyntipäällikkö Kaja Kerson.

Maidigalla pukupaita syntyy käden käänteessä. Kuva: Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Maidigan erikoisosaamista ovat miesten pukupaidat, joita valmistuu noin kahdensadan kappaleen päivävauhdilla. Kokoushuoneessa oli esillä tehtaan oman tuotemerkin Ewaldin paitoja. Erityistä mielenkiintoa ryhmässämme herätti kauluspaidan viikkaaminen parissa minuutissa myyntikuntoon. Siihen ei moni ornamolainenkaan pysty! Pukupaitojen lisäksi Maidiga valmistaa alihankintana työasuja. Brodeerauskone tikittää puseroiden rintapieliin tuttuja logoja, sillä suurin osa yrityksen asiakkaista tulee Suomesta.

Karnaluks

Kolmannen tehdaskierroksen jälkeen joku ehdotti, että voisimme ennen kahvitaukoa käydä pikaisesti Karnaluksissa, tuossa suomalaistenkin käsityöläisten tuntemassa pyhiinvaelluskohteessa. Vastaavaa tukkuliiketta ei löydy Suomesta, joten ehdotus sai välitöntä kannatusta. Pyörähdimme siis pikaisesti myymälässä, josta löytyy jos jonkinlaista nappia, nauhaa, neulaa ja lankaa. Näkymä ovelta myymälähalleihin oli juuri niin kirjava, kuin muistinkin. Ainakin ensisilmäyksellä voisi kuvitella, että ompelutarviketta, jota Karnaluksista ei saa, ei kyllä saa mistään muualtakaan. Tai no, joku taisi kysyä luomulaatuja… Karnaluks ei ehkä ole paikka, josta kannattaa etsiä ekologisia materiaaleja.

Eesti Tarbekunsti- ja designmuuseum

Viimeinen vierailukohteemme oli vanhassakaupungissa sijaitseva taideteollisuus- ja designmuseo, Eesti tarbekunsti- ja designmuuseum, jossa meidät otti vastaan museonjohtaja Kai Lobjakas. Hän kertoi Viron muotoilun historiasta, museon peruskokoelmasta sekä vaihtuvista näyttelyistä, joita tällä kertaa olivat nuorten muotoilijoiden suunnittelemia asusteita esittelevä Mini-Kaamos ja virolaisen kangasteollisuuden historiasta kertova Tööstustekstiil.

Makupaloja tekstiiliteollisuutta esittelevästä näyttelystä. Kuva Ornamo / Laura Aalto-Setälä

Tehtaiden vanhoista mallikirjoista sekä kudotuista ja painetuista kangasnäytteistä tuli mieleen Tampereella toimivan Tekstiiliteollisuusmuseon kokoelmat. Virolaisilla ja suomalaisilla on ollut selvästi samansuuntainen tekstiilimaku, ainakin mitä teolliseen tekstiiliin tulee.

Esillä oli toinen toistaan upeampia kuoseja, joista suurin osa oli tehty kutomalla tai painamalla, jokunen myös nukittamalla. Omaa silmääni hivelivät tietysti kuosiin kudotut sisustuskankaat sekä geometriset jacquard-kankaat. Myös peiteväreillä maalatut kuosiluonnokset olivat kiinnostavia, etenkin kun niiden rinnalla oli samasta aiheesta kutomakoneella tehty versio.

Ajatuksia

Ornamon koulutukset ovat vuonna 2014 saaneet tukea Euroopan
sosiaalirahastolta, myöntäjänä Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus.

Opintomatka Viroon oli innostava ja avartava. Olin hämmästynyt siitä, kuinka elinvoimainen maan tekstiili- ja vaatetusteollisuus vielä on, ja kuinka siellä on menty eteenpäin siinä, missä Suomessa ollaan taannuttu. Toki matkamme oli vain pintaraapaisu muutamaan pääkaupungissa toimivaan yritykseen.

Reissusta jäi tietysti hyvä fiilis myös siksi, että meillä oli mahtava matkaporukka. Monikaan ei tuntenut ennestään toisiaan, mutta yhteinen sävel löytyi heti laivan aamiaisella. Paluumatkalla olikin jo analysoitu tekstiili- ja vaatetusteollisuuden nykytila, kehitetty alan koulutusta, suunniteltu uusia yhteistyöprojekteja ja haaveiltu tulevista opintomatkoista. Tällaista lisää!

Arvostakaa villasukkianne

Eila Anttila neuloo villasukkia kasvivärjäämistään langoista. Raitasukkia ja neulelankoja saa Punomon verkkokaupasta. Kuva: Eila Anttila

Syksy on saapunut, ja koleiden säiden myötä vanhat kunnon pässinpökkimät löytävät tiensä sukkalaatikosta aktiivikäyttöön. Minullakin on tällä hetkellä jalassani polviin asti ulottuvat sukat punaharmaalla punoskuvioinnilla. Neulemalli tunnetaan nimellä entrelac – kotoisammin konttineule – googletin juuri! Sukkani ovat kotoisin Oulusta. Tekijää en tiedä, koska olen saanut ne lahjaksi.

Villasukkiin suhtaudutaan yllättävän tunteellisesti. Yhden mielestä ainoa oikea väri on harmaa. Toisen mielestä värillä ei ole väliä, kunhan ovat oman mummon kutomat. Kolmas on sitä mieltä, että villasukkien on oltava löysät, ja neljännen mieleen ovat jalanmyötäiset. Viides puolestaan sanoo, että villasukkia ei tarvitse sen kummemmin ajatella, koska niitä vain ilmaantuu jostain ihan riesaksi asti.

Itse olen ajatellut villasukkia hyvinkin paljon. En niinkään sukankuluttajan tai puikonheiluttajan näkökulmasta, vaan liiketoiminnan kannalta. Lähes kaikissa käsitöiden hinnoittelua koskevissa nettikeskusteluissa nostetaan nimittäin esille kysymys, kuinka paljon villasukkien tulisi maksaa, ja toisaalta paljonko ne saavat maksaa. Aihe tuntuu olevan aina ajankohtainen, ja siksi haluan käsitellä sitä blogissani, vaikka itselläni sukkapuikot pysyvät hädin tuskin kädessä.

Villasukkien hinnoittelu – maalaisjärkeä vai rakettitiedettä?

Eija Rekolan Jouluaatto-sukkia kelpaa käyttää läpi vuoden. Kuva: Eija Rekola / Taitaentehty

Villasukkien hinnoittelemiseen pätevät samat säännöt kuin muidenkin käsitöiden. Helmikuussa 2013 kirjoittamassani artikkelissa kerroin aiheesta yleisesti. Nyt lähestyn asiaa käytännönläheisestä näkökulmasta ja esittelen kuvitteellisen neuleyrittäjän hinnoittelulaskelman. Samanlaisia laskelmia voi hyvin käyttää muidenkin käsitöiden hinnoittelemiseen.

Esimerkkinä laskelmassa ovat yksiväriset käsin neulotut perussukat, joiden koko on 37–39. Sukkiin on kiinnitetty kartonkinen etiketti, jossa on valmistajan logo ja tuotetiedot. Sukat valmistetaan piensarjatuotantona, yhden tuotantoerän koko on 50 sukkaparia. Neuloja on yksinyrittäjä, joka työskentelee kotinsa yhteydessä olevassa verstaassa ja myy sukkia omassa verkkokaupassaan.

Hinnoittelulaskelmassa on huomioitava:

• Materiaalikulut
• Työkustannukset
• Ulkopuoliset palvelut
• Myyntikate
• Arvonlisävero

Materiaalikulut

Villalangan menekki yhtä sukkaparia kohti on keskimäärin 150 grammaa eli koko tuotantoerään kuluu lankaa 7,5 kilogrammaa. Langan kilohinta tukussa on 20 euroa ja toimituskulut 10,00 euroa.

• Materiaalikulut: 7,5 x 20,00 e + 10,00 e = 160,00 e (3,20 e/sukkapari)
  

Työkustannukset

Yhden sukkaparin neulomiseen kuluu ammattineulojalta aikaa keskimäärin viisi tuntia, eli viidenkymmenen kappaleen tuotantoerään kuluu 250 tuntia. Tuntipalkaksi neuloja on määritellyt 8,67 euroa, joka on tekstiili- ja vaatetusteollisuuden työehtosopimuksen mukainen minimituntipalkka.

Sivukulukertoimekseen yrittäjä on määritellyt 1,8. Kertoimeen sisältyvät Yel-vakuutus ja muut henkilökohtaiset vakuutukset. Myös loma on ansaittava itse, jos sellaista aikoo pitää.

• Työtuntien määrä: 250
• Tuntipalkka (brutto): 8,77 e
• Sivukulukerroin: 1,8
• Työkustannukset sisältäen Yel:n ja muut sivukulut: 250 x 8,77 e x 1,8 = 3946,50 e (78,93 e/sukkapari)

Tässä kohtaa yrittäjä kauhistuu. Pelkät työkustannukset ovat lähes kahdeksankymppiä! Yön pitkinä tunteina hän tekee laskelmia ja toteaa yrittäjätulojensa jäävän alle Yel-tulorajan, sillä eihän kukaan ehdi neuloa villasukkia käsin niin paljon, että niistä kertyisi yli 7400 euron vuosiansiot. Virallisesti Yel-työtulo pitäisi tosin määritellä työpanoksen, eikä todellisten tulojen mukaan. Yrittäjä päättää irtisanoa Yel-vakuutuksen ja muut henkilökohtaiset vakuutukset silläkin uhalla, että tämä saattaa myöhemmin kostautua. Tuntipalkastakin on tingittävä, sillä yrittäjä on tehnyt markkinatutkimusta ja todennut villasukkien hintahaarukan olevan noin 5-45 euroa. Hän päättää lohkaista leivästään puolet, ja tyytyä vajaan viiden euron tuntitaksaan. (Tässä kohtaa on selvennettävä, että esimerkkiyrittäjä on täysin kuvitteellinen, enkä kehota ketään riistämään itseään!)

• Työkustannukset ilman Yel:ä ja muita sivukuluja: 250 x 4,39 e = 1097,50 e (21,95 e/sukkapari)

Ulkopuoliset palvelut

Tuote-etiketit tilataan paikallisesta tulostuspalvelusta ja noudetaan itse. Hintaa viidenkymmenen kappaleen tulostamiselle ja leikkaamiselle tulee yhteensä 25 euroa.

• Ulkopuoliset palvelut: 1 x 25,00 e = 25,00 e (0,50 e/sukkapari)

Omakustannushinta

Kun yllä mainitut kulut eli materiaalit, työkustannukset ja ulkopuoliset palvelut ynnätään, saadaan tuotantoerän omakustannushinnaksi 1282,50 euroa. Yrittäjältä kuluu siis yhden sukkaparin tuottamiseen 25,65 euroa. Tässä hinnassa ei ole vielä yhtään katetta, eli rahaa, jolla yritystoiminta pyörii, voitosta puhumattakaan.

Myyntikate

Yrittäjä on määritellyt katteekseen 15 prosenttia verottomasta myyntihinnasta. Tähän hän on sisällyttänyt muun muassa verkkosivujen ylläpidon, pakkaustarvikkeet, muuhun kuin tuotteiden valmistamiseen kuluvan työajan, puhelimen, nettiliittymän, matkakulut sekä muut yritystoiminnasta aiheutuvat kustannukset. Viidentoista prosentin kate on pieni, mutta sillä saa juuri ja juuri peitettyä yrityksen kulut. Voitto jää haaveeksi, mutta onhan työn ilo.

Myyntikate on nimensä mukaisesti osuus myyntihinnasta, joten tässä kohtaa tuleekin tenkkapoo, sillä myyntihinta ei ole vielä tiedossa. Mutta ei hätää. Kun omakustannushinta ja kateprosentti tiedetään, loppu on puhdasta matematiikkaa.

Veroton myyntihinta

• Omakustannushinta: 1282,50 e
• Kateprosentti: 15
• Jakaja: 0,85*
• Veroton myyntihinta: 1282,50 e / 0,85 = 1508,82 e (30,18 e/sukkapari)

* En osaa avata jakajan syntymekasmia sen kummemmin, kuin että oikean jakajan saa, kun yhdestä kokonaisesta, täyttä sataa prosenttia kuvaavasta desimaaliluvusta (1,00) vähentää halutun viidentoista prosentin myyntikatetta kuvaavan osuuden (0,15). Eli näin: 1,00 – 0,15 = 0,85.

Kun omakustannushinnan 1282,50 euroa jakaa 0,85:lla, lopputulokseksi saadaan veroton myyntihinta 1508,82 euroa. Kun tästä vähennetään 15 prosentin kate, jää jäljelle omakustannushinta. Joskus laskukaavoja on helpompi soveltaa käytännössä kuin selittää!

Verollinen myyntihinta

Kun villasukkien veroton hinta on saatu selville, siihen on lisättävä vielä arvonlisävero. Näin saadaan selville verollinen myyntihinta eli sen hinta, joka asiakkaalta pyydetään. Arvonlisävero on prosenttiosuus verottomasta myyntihinnasta, ja siksi verollisen hinnan laskemisessa voidaan käyttää suoraa kerrointa.

• Veroton myyntihinta: 1508,82 e
• Verokanta: 24 %
• Kerroin: 1,24
• Verollinen myyntihinta: 1508,82 e x 1,24 = 1870,94 e (37,42 e/sukkapari)

Jaana Huhtasen neulekoneella syntyy kaunista jälkeä. Aino- ja Janne-sukat. Kuva Jaana Huhtanen Design / Sibelius Center

Yhden sukkaparin hinnaksi tulee 37,42 euroa. Ehkä hintalapussa voisi lukea tasan kolmekymmentäseitsemän tai -kahdeksan, mutta joka tapauksessa hintatason on oltava tätä luokkaa, jos tavoitellaan edes  jonkinlaista tuottoa. Mutta mutta, vaikka villasukkia neuloisi yhden parin kuukauden jokaisena arkipäivänä, kuukausipalkka jäisi alle neljän ja puolen sadan euron!

Tässä vaiheessa on jo myönnettävä, että käsin neulotuilla villasukilla ei elä. On joko tehtävä ohessa jotain muuta tai siirryttävä kustannustehokkaampaan koneneulontaan. Tietysti yksi tapa olisi kehittää omista sukkamalleistaan omaleimaisia brändituotteita ja suunnata markkinointi sellaisiin maihin, joissa sukankudontaa ei pidetä enää kansalaistaitona.

Lämmittää jalkoja, kuumentaa tunteita

Internetissä villasukkakeskustelu käy kuumana: ”Kuinka joku kehtaa pyytää villasukista kolmekymppiä”, Villasukista ei missään nimessä pidä maksaa yli viittätoista euroa”, ”Kukaan itseään arvostava käsityöläinen ei myy villasukkia alle kahdenkymmenenviiden euron”, ”Minä teen villasukkani itse kaupan alennuslangoista”, ”isoäitini kutoi villasukkia koko ikänsä, eikä koskaan pyytänyt niistä mitään”  ja niin edelleen.

Ammattilainen käyttää korkealaatuisia materiaaleja. Kuva: Eila Anttila / Punomo

Ovatko villasukat ihmisen perusoikeus, jonka edessä käsityöläisten pitäisi taipua tekemään kannattamatonta työtä? Mielestäni eivät, vaikka toki soisinkin kaikkien saavan nauttia villasukkien lämmöstä. Toivoisin, että jokainen käsityöläinen arvostaisi työtään sen verran, että rohkenisi pyytää siitä asianmukaisen hinnan. Hinnan ei tarvitse hipoa pilviä, mutta ei myöskään voi olla niin, että myyjä joutuu maksajaksi.

Kriittisestä kirjoituksestani huolimatta minulla ei ole mitään sitä vastaan, että villasukkia neulotaan hyväntekeväisyyteen ja läheisille lahjaksi. Tällainen toiminta on jopa suotavaa, koska inhimillistä lämpöä ei voi olla koskaan liikaa.

Ps. Kuvissa esiintyviä villasukkia voi ostaa seuraavista verkkokaupoista: Punomo (Eila Anttila), Taitaentehty (Eija Rekola) ja Sibelius Center (Jaana Huhtanen).